Painia porkkanapenkissä

Jokasyksyinen kilpajuoksu pakkasia karkuun on menossa. On viimeiset hetket sormet jäässä ja nenä huurussa yrittää ottaa kesän satoa talteen.

Tänä kesänä kokeilin pitkästä aikaa porkkanan viljelyä. Ensin ei tapahtunut mitään. Sitten nousivat hennot versot ja sitten ei taas tapahtunut mitään. Lannoitin kilpaa lannoitteita pois huuhtovien sateiden kanssa. Harvensin ja lannoitin. Onneksi sateita oli kai niin paljon, että ne karkottivat porkkanaa yleensä riivaavat lentävät tuholaiset.

Nyt sadon korjuun hetkellä on tuloksellisuuden mittauksen ja arvioinnin aika. Tulosmittarit osoittavat, että tuotosta on, mutta aika vähän. Vaikutus on selvästi myönteisempi. Maku on kohdallaan. Ylpeyden tunne valtaa mieleni, kun puraisen omasta maasta nykäistyä porkkanaa. Ovatpa makeita, toteaa miehenikin.

Tosin huomaan, että pieniä ovat ja muodoiltaankin aika erikoisia. Olisi pitänyt harventaa enemmän. Osa porkkanoista ei taatusti läpäisisi mitään porkkanadirektiiviä tai muita EU-säädöksiä.

Onneksi huomasi Helsingin Sanomista (14.10.2012) Anne-Sofie Bernerin kirjoituksen ”Normien ulkopuolella”. Jutun mukaan kansainvälisesti on todella trendikästä start up -yrittäjyyttä tehdä ruokaa lähivihanneksista, jotka eivät muotonsa vuoksi koskaan pääsisi kaupan hyllylle.

Minullakin on monta jutussa kuvatun kaltaista kaksi- tai useampijalkaista porkkanaa talvivarastossa. Kansainväliset trendit ovat siis saavuttaneet keittiöni lappilaisessa sivukylässä.

Entä mihin tulokseen laajempi porkkanan viljelykokemuksen loppuarviointi päätyi? Summatiivismäärällisesti voi todeta, että panos-tuotos-suhde on heikko, jos asiaa mitataan kilomäärissä. Jos arviointia laajennetaan laadullisiin ja isompiin yhteiskunnallisiin ympyröihin ja vaikutuksiin, lopputulema on toinen.

Perimmäinen hyöty kesältä varmasti oli se, että opin entistäkin enemmän kunnioittamaan suomalaisia maanviljelijöitä, jotka kasvattavat meille ruokapöydän antimet. Erityisesti opin arvostamaan niitä lappilaisia lähiruuan tuottajia, jotka lyhyessä mutta kiihkeässä Lapin kesässä onnistuvat tuottamaan puhdasta, turvallista ja vastuullisesti tuotettua ruokaa lähellä omaa keittiötäni.

Jos minun pitäisi pystyä kasvattamaan ja muutoin tuottamaan se, mitä talven aikana aion syödä, olisi varmasti huomattavasti nykyistä hoikempi.

Ruoka on kallista, mutta omien viljelykokemusteni jälkeen en ihmettele, miksi näin on. Suosittelen pieniä puuharhakokeiluja muillekin. Kasvattava kokemus – monessakin mielessä, vaikkei tänä vuonna tarvinnut käydä edes sotaa myyriä vastaan. Edelliseen kesään verrattuna luontoäiti tehnyt tehtävänsä, ja myyräkanta oli onneksi romahtanut lähes nollaan.

- Helena

Onko YT-menettely tänä päivänä yritysvastuun ainut ilmentymä?

Kesä ja loma menivät. Taakse jäi aurinkoinen Etelä-Ranska, ja kasvoja vasten löi suomalainen syksy.  Erityistä koleutta ja ankeutta syksyyn ovat tuoneet toinen toistaan seuranneet YT-uutiset. Varmasti moni kysyy itseltään, olisiko yritysten haasteisiin muita vaihtoehtoja. Ainakin ennen on ollut.

Mieleeni palaa vahvasti yllätys, jonka koin lomareissullani. Piipahdin pienen ranskalaisen Bruscin kylän edustalla olevalla Embiezin saarella. Ja kas, siellä törmäsinkin viestinnän näkökulmasta kiinnostavaan herraan nimeltä Paul Ricard. Tosin viestinnän, sponsoroinnin ja yhteiskuntavastuun sijaan hän on varmaakin useimmille kapakasta tai kilpa-ajoista tuttu mies.

Paul Ricardin historiaan kannattaisi kuitenkin tutustua tarkemmin.

Paul Ricard kehitti vuonna 1932 suositun pastis-juoman. Kauppa kävi, kunnes pastis sodan aikana kiellettiin. Mitä Ricard teki? Toisin kuin tänä päivän yritysvastuusta juhlapuheissa puhuvat johtajat Ricard kokosi kaikki työntekijänsä elokuvateatteriin ja lupasi, että jokaisen työntekijän työpaikka säilyy ja perheistä pidetään huolta.  Yhdessä mietittiin, mitä nyt. Ricard päätti laajentaa mm. mehu- ja vesiteollisuuteen. Työpaikat oli turvattu.

Tuli aika, jolloin pastista taas siemailtiin, mutta sitä ei saanut mainostaa. Ricard otti nerokkaasti käyttöön design managementin, sponsoroinnin, product placementin ja monet muut viestinnän keinot ”ennen kuin nykyaikaista viestintätiedettä oli keksitty”, kuten saarella olevissa postereissa kerrottiin. Ricardin liikemerkki näkyi autoissa, astioissa, kilpa-ajoissa, Ranskaan tuoduissa kamelikaravaaneissa ja muissa tapahtumissa. Taiteesta kiinnostunut Ricard suunnitteli itse mm. pastiksen nauttimiseen tarvittavia jäävesikaatimia.

Business menestyi. Historia tuntee Ricardin liikemiehenä, joka jakoi yrityksen menestyksen työntekijöiden kanssa. Rahaa liikeni myös taiteisiin, lentokenttään, autourheiluun eli kilparadan rakennuttamiseen ja moneen muuhun yhteiseen hyvään.

Kun Ricard vuonna 1958 osti Embiezin saaren, sillä oli pari kalastajamökkiä. Rakentamista palavasti rakastava Ricard halusi luoda ja loi ”paratiisisaaren”, josta pääsisivät iloitsemaan muutkin kuin hän itse. 60-vuoden iässä hän havahtui Välimeren ympäristökysymyksiin ja perusti saarelle Välimeren meriympäristön monimuotoisuuden vaalimiseen keskittyvän tutkimuslaitoksen.

Kannattaisiko tämän päivän yritysjohtajienkin suunnata askeleet Embiezin saarelle tai muutoin tutustua Paul Ricardin ajatuksiin. Monin tavoin yritysvastuun kantanut Ricard näytti uskoneen ajatukseen ”hyvä tuottaa hyvää”.

Olisiko meidänkin jo aika ottaa oppia tästä uskosta?

- Helena