Kittilässä
kihisee. Ja on kihissyt jo pidemmän aikaa. Ainakin silmäilevällä otteella
uutisvirtaa ja mediaa seuraavalle tulee tunne, ettei ole viikkoa ilman Kittilän
kunnan asioiden julkista pöyhimistä. Tälläkin viikolla mm. Lapin Kansa hauskuutti
minua useampaankin otteeseen Kittilä-uutisoinnilla.
Tarinaa
pukkaa, oli sitten lappilaisen median tai valtakunnan välineiden parissa. No,
onpa kunnan nimi ainakin nyt tullut tutuksi läpi Suomen. Tähän asti kyseinen
paikkakunta on Lapin ulkopuolella tunnettu paremminkin Levinä.
Eikä ihme,
että Kittilän kunnan asiat – kunnanjohtajan erottamiset, epäilyttävät
hissikaupat ja erilaisista kuntajohtamisen tehtävistä hyllytykset ja
esteellisyyskysymykset – nousevat yhä uudestaan mediajulkisuuteen. Tarina
täyttää kaikki hyvän jatkokertomuksen ja klassisen draaman piirteet. Näytelmän
toimijoita ei voi syyttää ainakaan passiivisuudesta. On vauhtia ja vaarallisia
tilanteita, ja mukana on kaikille pihaleikkejä leikkineille tuttu
rosvo-pollari-klassikkoasetelma. Kittilän asioitahan pohditaan jo laajemminkin
virkavallan eri instansseissa.
Hyvässä tarinassa on tyypillisesti
vaikea tilanne, uhri, sankari ja konna tai konnia. Yleensä ”konna” on iso ja
voimakas, jota vastaan heikko mutta rohkea ja sinnikäs sankari taistelee. Saapa
nähdä, kuka Kittilän tarinassa voittaa, vai voittaako kukaan. Kovalla sinnillä
näytetään etenevän kummallakin rintamalinjalla.
Kun julkista
kähinöintiä tarkastelee kunnan maineen kannalta, sai draaman kaari millaisen
päätöksen tahansa, voittajaa ei ole. Häviäjä on jo nyt selvillä. Viime kädessä
häviävät kuntalaiset eli ”iloiset veromaksajat”. Jos kunta ei onnistu
rekrytoimaan virkakuntaansa hyviä osaajia, kuntatalouden ja rakennemuutosten
hallinta ei tuota kuntalaisten kannalta parasta mahdollista ratkaisua.
Maineuhka on todellinen. Sinänsä
viihdyttävä ja mukaansa tempaava Kittilä-tarina toimii kuin magneetti, mutta
tällä erää valitettavasti työntö- eikä vetovoimana. Kannattaisikin jo herätä
miettimään, kuka osaava asiantuntija on myös niin hullunrohkea, että
tulevaisuudessa haluaa hakeutua Kittilän virkakunnan johtopaikoille. Haastetta
ei helpota se, että kiinnostus kuntajohtajien paikkoihin on muutoinkin viime
vuosina ollut laskusuunnassa.
Varsin moni
kuntajohtajan paikasta kiinnostunut todennäköisesti miettii, millaiset
toimintaedellytykset ja työrauha missäkin kunnassa on, ja vetää mediassa esiin
nostettujen tarinoiden perusteella omat johtopäätöksensä.
Aiemmin Sodankylään liitettiin riitaisa
maine. Mutta eipä taideta liittää enää. On ollut ilo seurata, miten
kuntaviestintään panostamalla mielikuvaa kunnasta on saatu muutetuksi
myönteisempään suuntaan. Kun viime aikoina olen lueskellut Lapin Kansaa, kunta
näyttää saavan hyvin ja hyvässä hengessä tuoduksi julkisuuteen ne asiat, jotka
ovat kunnan kehityksen ja kuntalaisten kannalta tärkeitä ja olennaisia.
Näyttäisi
siltä, että luottamusjohtokin on oivaltanut roolinsa oman kunnan maineen
suurlähettiläinä ja turha kärhämöinti on jäänyt taka-alalle.
Junantuomana
olen tällä hetkellä oikein tyytyväinen, kun 2000-luvun alkupuolella valitsimme
yrityksemme ja pääkotimme sijaintipaikaksi Sodankylän. Jos nyt valitsisin
lappilaista kotikuntaa, valinta olisi todennäköisesti sama. Varma olen siitä,
että Kittilää en ainakaan valitsisi.
Jos
viestinnän ammattilaisena saisin antaa naapurikunnalle neuvon, neuvoisin vähän
äkkiä ja rivakasti ryhtymään toimiin kuntamaineen pelastamiseksi. Muistuttaisin
myös, että hyvä kuntamaine voi perustua vain vastuulliseen ja läpivalaisun
kestävään toimintaan sekä hyviin tekoihin. Niiden kautta syntyvät hyvät
tarinat.
Viestintä
tai imagokampanjat eivät ole sellaista pyykkipulveria, joka pesee mustan
valoiseksi.
- Helena
