Tabloidi jees – saisiko vielä palautussysteemin?

Hesarikin on siirtymässä tabloid-kokoon, jota sopii lukea – kuten Lapin alueen aviisi oivasti seinällään mainostaa. Hyvä uudistus ainakin aamiaistarjoilun näkökulmasta. Sijoittuu lehti ja kuppi sopuisammin samalla pöydälle.

Sujuvan aamiaisen lisäkäsi minulla olisi lehtitaloille toinenkin toive. Voisiko luetut aviisit palauttaa samalla kanavalla (paikallinen postimies) kuin lehdet tulevatkin?

Lappilaisessa sivukylässä kesät ja osan talvea viettävänä on pakko todeta, että luettujen lehtien kierrätys on tehty todella vaikeaksi. Paperinkeräys päätti joku aika sitten, ettei meijän kylältä enää tyhjennetä jätepaperin keräysastiaa. Kun selvittelin miksi, väitettiin, että lappilaiset olivat tunkeneet lehtien sekaan jopa poron raajoja ja siksi keruu lopetettiin. Ajattelin kyllä, että höpö höpö – miten ihmeessä raato menisi Molokin lävestä sisään, kun ei parempien aikojen sunnuntain Hesarikaan meinannut mahtua aukosta yhtenä kappaleena.

Kun napisin ekopalvelun huononemisesta, kerrottiin, että nyt meidän perällä saa tunkea luetut sanomalehdet sekajätteisiin. Siihen ei luontoni kuitenkaan taivu. Niin tiukkaan minuun on istutettu jo 50–60-lukujen taitteessa paperinkeräyksen jalo idea.  Silloinhan jätepaperi oli monelle urheiluseuralle oiva varainhankintamenetelmä. Nyt ilmeisesti vaan korkataan mamman ja papan kukkaro.

Toisena keinona pulmaan suositeltiin lehtien polttamista saunanpesässä tai muuten vaan. Ydinosaamiseeni ei kuulu polttotekniikka ja hiukkaspäästöjen arviointi, mutta kovin ekologiselta ehdotus ei tuntunut.

Ratkaisin ongelmani vähentämällä olennaisesti printtilehtien tilausta. Päätin, etten ota paperia sisään, jos en saa sitä ulos riittävän ympäristöystävällisellä tavalla. Ekologiselta ei tunnu sekään, että ajelisin autolla liki 50 kilometriä lähimmälle lehtiä syövälle Molokille.

Liittyisin uudelleen printtilehtien tilaajakuntaan heti, jos vaikkapa Itellan tai Manun miehet ottaisivat huolekseen napata luetut lehdet aika ajoin matkaansa ja hoitaisivat ne ympäristöystävällisellä tavalla kierrätykseen. Ihan vanhaan malliin, paperinarulla nätisti nipuiksi sidottuina.

- Helena

Ps. Pakko tunnustaa, että Helsingin toimipisteessä ollessani nautin suunnattomasti siitä, kun lehdet kolahtavat jo ennen aamuvirkun heräämisaikaa luukusta lattialle ja luetut lehdet voi kiikuttaa taloyhtiön keräyspisteeseen.

Fillarin sarvissa mietittyä: Lapin marjabisnes ja yritysvastuu

Kesäviikonloppuun kuuluu Hesarin haku heittolaatikosta. Jos ei sada. Mikä ihmeen heittolaatikko, saattaa joku kysyä mielessään. No, syrjäkylillä asuville lehteä ei kanneta viikonloppuna postilaatikkoon, vaan postiautot heittelevät lehdet tien poskessa oleviin laatikoihin. Kukin noutaa sieltä lehtensä, jos mielii sen päivän päälle lukea. 

Lehtireissulla olen huomannut, miten kansainväliseksi Lappi on taas äkisti muuttunut. Meijänkin kylän raitilla Sodankylän Raudanjoella oli jälleen fillaristia iloisesti tervehtimässä iso joukko thaimaalaisia marjanpoimijoita.

Toivotaan, että kansainvälinen ”tuulahdus” ei tänä kesänä synnytä lappilaista marjasotaa.  Jos marjaa ylipäätään tulee, poimittavaa riittää meille ja muille. Iso osa luonnon superfoodistahan jää metsiin mädäntymään - vaikka satoa poimittaisiin ulkomaisinkin käsin.

Vähän kyllä ihmetytti, miksi thaimaalaiset oli rahdattu hyttysten ruuaksi jo viikkoja ennen marjastuskauden alkua. Hyvä jos ylipäätään pääsevät hillatienesteihin kiinni. Luontoäiti voi tuottaa ikävän pettymyksen, sillä pakkanen pani kesäkuun lopulla Lapin suot. Meni siinä ohessa Raudanjoen alkuperäisasukeilta kesäkukkiakin. Onneksi kesäkurpitsani mökkeilivät vielä lasikossa.

Hesari tarakalla polkien oli aikaa jälleen kerran miettiä thaimaalaisten marjanpoimijoiden asemaa. Ei voi välttyä ajatukselta, sopiiko nykysysteemi vastuulliseen liiketoimintaan. Onko oikein, että kehitysmaan köyhistä oloista Suomeen tulevat kantavat aikamoisen osan marjabisneksen riskistä? Oli marjasato millainen vaan, poimijalla on samat matka-, majoitus-, autonvuokra- ja ruokamenot katettavana. Jos marjoja ei ole, ei ole tulojakaan. 

Noin näppärästi kuvio pääpiirteissään menee – vastuullisuudesta puhuvassa ja kirjoittavassa Suomessa.

Vastuuviestintä onkin viime aikoina ollut hyvässä nosteessa. Kysymystä on tarkasteltu viestinnän ammattilaisten koulutuksiin liittyvissä kehittämistöissä, on tehty erilaisia kyselyjä, kartoitettu sidosryhmien toiveita, on ollut juttuja talousmediassa ja alan julkaisuissa. 

Pidin kovasti kevään 2012 Vastuullinen vaikuttaja -lehdessä olleesta keskolaisesta näkökulmasta. Sen mukaan perustekeminen on vastuullisuuden ydintä. Tämän ajatuksen toivoisi saavan jalansijaa myös marjabisneksessä.

Kun sukkuloin ruokakauppojen hyllyjen lomassa, toivon piakkoin löytäväni räiskäleitten kyytipojaksi hilloa, joka olisi merkitty vastuullisen marjanpoiminnan leimalla.

Elintarvikkeiden tuotantoketjun alkupäässä voittojen ja riskien oikeudenmukaista jakautumista kannattaisi tarkastella uudelleen siitäkin näkökulmasta, miten Suomi maabrändityössään voi ja haluaa profiloitua vastuulliseen yritystoimintaan nojaavana yhteiskuntana.

- Helena