Vuoden tähtihankkeita: konkreettinen työkalu sisäilmaongelmien viestintään

Kalenterin lehti on kääntynyt uuteen vuoteen. On jälleen hyvä pysähtyä puntaroimaan, mitä viime vuosi minulle opetti.

Olen saanut omaan työhöni viestinnän kehittäjänä paljon uusia ideoita ja ajattelemisen aihetta kollegoilta, joiden kanssa olen saanut työskennellä erilaisilla viestinnän täydennyskoulutuskursseilla. Olen saanut olla kanssakulkijana coaching-prosesseissa, jotka ovat avanneet coachattaville uusia näkökumia ja ratkaisuja arjen haasteisiin. Päällimmäiseksi kuitenkin nousee sisäilmaongelmien viestintään pureutunut hanke.

Sisäilmaongelmien viestintään pääsinkin sukeltamaan ihan kunnolla – osittain Työsuojelurahaston (TSR) taloudellisentuen turvin. Lapin yliopiston taiteiden tiedekunta oli kärsinyt sisäilmaongelmista pitkään. Kun hanke käynnistyi, rakennusta oli jo korjattu erittäin huolellisesti. Oli aika palata evakosta takaisin korjattuihin tiloihin.

Viestintää tehostamalla haluttiin vahvistaa luottamusta siihen, että korjatut tilat ovat terveelliset ja turvalliset. TSR:n tuen myötä mahdollistui laajempikin tutkimuksellinen työote, minkä tuloksena syntyi uusi elinkaarimalli sisäilmaongelmien viestintään. Malli kattaa viestinnän ongelmien havaitsemisesta korjausten jälkeiseen seurantaan.

Sisäilmaviestintä on kimurantti viestintähaaste monestakin syystä: tilojen käyttäjillä on huoli terveydestään, ongelman hoitaminen ja viestiminen vaativat monen toimijatahon hyvää yhteistyötä, koordinointia ja ennen kaikkea suunnitelmallista viestintää. Ilman avointa, rehellistä, osallistavaa ja osaavaa viestintää isokin korjausinvestointi voi mennä hukkaan. Liian usein ollaan tilanteessa, että oireilu korjatuissakin tiloissa jatkuu, rakennuksen maine turvallisena työ- tai opiskelupaikkana on mennyt, mikä ei voi olla näkymättä kiinteistön arvossakin.

Muun muassa edellä kuvattuihin haasteisiin hankkeessa kehitetyllä mallilla haettiin ratkaisuja. Vaikka Lapin yliopiston casessa viestintää ryhdyttiin määrätietoisesti kehittämään vasta paluumuuton kynnyksellä, viestinnän tehostamisella oli todella iso vaikutus siihen, miten korjattujen tilojen käyttöönotto onnistui ja miltä tilanne näytti mediajulkisuudessa.

Erityisen kiinnostavaa casessa oli tapa, jolla tiedekunnan opiskelijoita integroitiin toteuttamaan sisäilmaviestintää ja käyttämään uusia innovatiivisia viestintämuotoja.

Apua – mihin sisäilmaviestinnässä pitäisi kiinnittää huomiota? Sisäilmaviestinnän elinkaarimallissa edetään seitsemän askeleen kautta. Olennaista on, että viestintä muuntuu koko prosessin ajan. Eri vaiheissa eri kohderyhmien painoarvo muuttuu, samoin viestinnän sisällöt jne.

Oma kokemukseni on, että monissa organisaatioissa on tänä päivänä varsin tiukalle puristetut viestinnän resurssit. Jos kaiken arjen kiireen keskelle iskee vielä sisäilmaongelma, osaavakin viestinnän ammattilainen voi tarvita apua ja tukea.

Tukeakseni viestinnän ammattilaisia haastavassa viestintäprosessissa olen TSR-hankkeen ”sivutuotteena” kehittänyt sisäilmaviestinnän koulutuskonseptin, josta voi valita oman organisaation tarpeisiin sopivat palikat. Joskus riittää lyhyt sparraus. Joskus voi olla viisasta kutsua ulkopuolinen asiantuntija, jolla – jostakin kummallisesta syystä – voi olla tukevammat ”natsat” vääntää hankalaa ja monitahoista viestintähaastetta selkeimmille urille.

Vuosikalenterin lehden käännyttyä uskon, että sisäilmaviestinnässä roolini muuntuu tutkijasta ja kehittäjästä viestinnän sparraajaksi ja valmentajaksi. Tähän olen valmis, koska vuoden 2015 aikana sain oppia tosi paljon sisäilmaongelmista ja siitä, miten viestintä voi tukea näiden ongelmien ratkaisemisessa.

- Helena

Fillarin sarvissa mietittyä: Lapin marjabisnes ja yritysvastuu

Kesäviikonloppuun kuuluu Hesarin haku heittolaatikosta. Jos ei sada. Mikä ihmeen heittolaatikko, saattaa joku kysyä mielessään. No, syrjäkylillä asuville lehteä ei kanneta viikonloppuna postilaatikkoon, vaan postiautot heittelevät lehdet tien poskessa oleviin laatikoihin. Kukin noutaa sieltä lehtensä, jos mielii sen päivän päälle lukea. 

Lehtireissulla olen huomannut, miten kansainväliseksi Lappi on taas äkisti muuttunut. Meijänkin kylän raitilla Sodankylän Raudanjoella oli jälleen fillaristia iloisesti tervehtimässä iso joukko thaimaalaisia marjanpoimijoita.

Toivotaan, että kansainvälinen ”tuulahdus” ei tänä kesänä synnytä lappilaista marjasotaa.  Jos marjaa ylipäätään tulee, poimittavaa riittää meille ja muille. Iso osa luonnon superfoodistahan jää metsiin mädäntymään - vaikka satoa poimittaisiin ulkomaisinkin käsin.

Vähän kyllä ihmetytti, miksi thaimaalaiset oli rahdattu hyttysten ruuaksi jo viikkoja ennen marjastuskauden alkua. Hyvä jos ylipäätään pääsevät hillatienesteihin kiinni. Luontoäiti voi tuottaa ikävän pettymyksen, sillä pakkanen pani kesäkuun lopulla Lapin suot. Meni siinä ohessa Raudanjoen alkuperäisasukeilta kesäkukkiakin. Onneksi kesäkurpitsani mökkeilivät vielä lasikossa.

Hesari tarakalla polkien oli aikaa jälleen kerran miettiä thaimaalaisten marjanpoimijoiden asemaa. Ei voi välttyä ajatukselta, sopiiko nykysysteemi vastuulliseen liiketoimintaan. Onko oikein, että kehitysmaan köyhistä oloista Suomeen tulevat kantavat aikamoisen osan marjabisneksen riskistä? Oli marjasato millainen vaan, poimijalla on samat matka-, majoitus-, autonvuokra- ja ruokamenot katettavana. Jos marjoja ei ole, ei ole tulojakaan. 

Noin näppärästi kuvio pääpiirteissään menee – vastuullisuudesta puhuvassa ja kirjoittavassa Suomessa.

Vastuuviestintä onkin viime aikoina ollut hyvässä nosteessa. Kysymystä on tarkasteltu viestinnän ammattilaisten koulutuksiin liittyvissä kehittämistöissä, on tehty erilaisia kyselyjä, kartoitettu sidosryhmien toiveita, on ollut juttuja talousmediassa ja alan julkaisuissa. 

Pidin kovasti kevään 2012 Vastuullinen vaikuttaja -lehdessä olleesta keskolaisesta näkökulmasta. Sen mukaan perustekeminen on vastuullisuuden ydintä. Tämän ajatuksen toivoisi saavan jalansijaa myös marjabisneksessä.

Kun sukkuloin ruokakauppojen hyllyjen lomassa, toivon piakkoin löytäväni räiskäleitten kyytipojaksi hilloa, joka olisi merkitty vastuullisen marjanpoiminnan leimalla.

Elintarvikkeiden tuotantoketjun alkupäässä voittojen ja riskien oikeudenmukaista jakautumista kannattaisi tarkastella uudelleen siitäkin näkökulmasta, miten Suomi maabrändityössään voi ja haluaa profiloitua vastuulliseen yritystoimintaan nojaavana yhteiskuntana.

- Helena