Nyt kyllä hävettää

Pääsipä taas Sodankylä komeasti esille valtakunnan ykköslehden eli Helsingin Sanomien verkkosivuilla! Nyt työntövoimana oli paikallislehti Sompio.

Ei voi kuin ihmetellä, miten huonosti lehden – tai ainakin toimituspolitiikasta vastaavan päätoimittajan – toimintaympäristön luotaus on onnistunut. Kun suomalaisesta rasismista on käyty lähiviikkoina melko paljon julkista keskustelua, mikä oli vaikuttimena rasismikohun herättäneen pilakuvan julkaisemiseen?

Kuvan julkaiseminen sai todellakin ”riman väpäjämään”. Vielä enemmän ”väpinää” aiheutti Sompion päätoimittajan HS:n verkkosivuilla perjantaina 25.1. julkaistu haastattelu. Väpinää oli sen verran paljon, että lauantainakin se oli HS:n verkkouutisten luetuimpia juttuja.

Viestinnän ammattilaisena toivon, että mediassakin toimitustyötä tekevillä olisi median toiminnasta ainakin jonkinlaiset perusvalmiudet, myös haastateltavan ominaisuudessa. Ilmeisesti ei ole, koska päätoimittaja näyttää kompastuneen mediavalmennusten alkeiskurssien ”lankaan”.  Peruskurssin käynyt ei lähtisi enää haastattelussa toistelemaan rasistisia ilmauksia. Nyt syntyy mielikuva, että rasistinen sanavarasto on lappilaista arkipäivää, kun sitä niin ketterästi haastattelussakin käytellään.

Pohjoisen asukkina minua hävettää, jos Lapin ihmisistä tällä tavalla maalataan rasistista kuvaa. Tämäntyyppisen julkisuuden jälkeen mietin taas kaksi kertaa, missä kerron tällä hetkellä pitäväni pääkotia ja -konttoria. Sodankylässä vai Raudanjoella (= Sodankylän sivukylä). Todennäköisesti Raudanjoella.

Erityisen kiinnostava ja pilakuvan julkaisemisen vaikuttimia valaiseva on HS-haastattelussa esitetty ajatusketju, jossa rasistista kielenkäyttöä perustellaan ja puolustellaan kaivosten toiminnalla. Rasistiset ilmaukset ovat päätoimittajan mukaan ”pienimuotoinen kannanotto siihenkin suuntaan”. Kuvan julkaisemista oli HS:n mukaan Sompion toimituspalaverissa oikein harkittu kaivostoiminnan näkökulmasta. Siis mistä näkökulmasta? Siitäkö, että kaivostoiminnan myötä Sodankylän katukuvaankin on saatu kansainvälistä väriä?

Ihmisoikeuskysymysten lisäksi lehti paljasti muutoinkin kantansa kaivostoimintaan toteamalla sen olevan ”siirtomaapolitiikkaa”. No, tulipa selväksi tämäkin. Olisi kiinnostavaa jossakin vaiheessa kuulla enemmänkin lehden elinkeino- ja työvoimapoliittisia linjauksia. Kuitenkin mieluummin niin sorvattuina, etteivät ne nouse valtakunnan ykkösuutisoinnissa ihmettelyn ja naureskelun kohteeksi.

Tällä erää ei enää voi todeta kuin, että tehty mikä tehty. Sekavaa selittelyä ja puolustelua viisaampi ratkaisu olisi ollut virheen myöntäminen ja aito anteeksipyyntö.

- Helena, Raudanjoelta

”Palvelua” ja palvelua operaattoreiden ihmeellisessä maailmassa

Nyt kyllä kimposi hiki yrittäjän niskatukkaan! Miten voi olla mahdollista, että tietoyhteiskunnan mallimaanakin aikoinaan profiloituneessa maassa pienen sähköpostipalvelun muutoksen hoitamiseen menee miltei kaksi päivää? Tällaiseen ”palveluun” ei yrittäjälle oikein olisi varaa.

Ei ihme, jos ICT-alalla on huono maine. Vai mitä ajattelette seuraavasta palveluepisodista:

Maanantaina 31.12. soittelin pitkin päivää operaattorin yrityspalveluun saadakseni vaihdetuksi vanhan POP3-sähköpostitysteemin 365-versioon. Soitin, soitin – palvelussa on ruuhkaa. Soitin ja soitin, kun minulla olisi uuden vuoden aattona ollut niin sopivasti toimistopäivä.

Tuli uusi vuosi, ja ryhdyin 2.1. uusin voimin hoitamaan sähköpostiuudistusta. Soitin. Linjalla syvä hiljaisuus. Soitin uudelleen. Sama juttu. Soitin konsernin vaihteeseen. Sieltä kerrottiin, että 010-alkuisessa palvelunumerossa on kai joku vika. Kävin operaattorin nettisivuilla – ei mitään ilmoitusta palveluhäiriöstä. Soitin ja kuuntelin huokaavaa hiljaisuutta. Päivä oli jo pitkällä, kun palvelunumerossa oli tieto, että palvelussa on vikaa. Sen olinkin jo saanut tuta.

Odottelin ja soitin. VIHDOINKIN lupaava jonotusääni. Jonotin ja jonotin. Jonotin edelleen, koska en halunnut päästää mahdollista palvelutapahtumaa lipeämään jälleen käden ulottuville. Seuraavaksi päiväksi oli jo pakko saada aikaa yritystoiminnallekin, joten en halunnut siirtää operaattorin ”yrityspalvelua” seuraavaan päivään.

Lappilainen päivä ehtikin jo vaihtua siniseen hetkeen, kun minulle vastattiin.

Huh, mikä työvoitto! Onnistuin sittenkin ostamaan ICT-tuotteen, joka toivottavasti onnistutaan tammikuun lopussa myös etäasentamaan. Tosin tämänpäiväisen palvelukokemuksen jälkeen odotan asennuspäivää lähinnä kauhun tuntein.

Onneksi ICT-alalla on vielä myös yrityksiä, jotka suoriutuvat palvelustaan paremmin. Soitto samaisena maanantaina 31.2., ja yllätyksekseni tämä toinen operaattori pystyi suoriutumaan vastaavantasoisesta palvelutilanteesta alta aikayksikön.

Puhelimeen vastattiin heti, ymmärrettiin, mitä asiakas haluaa ja tilaus hoidettiin käden käänteessä. Myös lisäkysymyksiin tuli vajaan tunnin sisällä täsmällinen sähköpostivastaus. Yllätyin myönteisesti.

On varmaankin helppo päätellä, kumman operaattorin suuntaan alan siirrellä yrityksemme ”operaattoriostoksia”. Jahka tästä 365-punnerruksestani toivun. Laskutussotkuihin kyllästyneenä puhelinpalvelumme löysivätkin jo vuosia sitten uuden kotipesän, jossa palvelu näyttää edelleen pelaavan.

Onkohan se niin, että pieni on isoa pirteämpi ja palveluhaluisempi?

- Helena

Harrastelijamaisuus yliopiston houkuttimena

Kun viikonloppuisin on aikaa nauttia kaikessa rauhassa hyvästä kahvista ja Hesarin viikonloppunumeroista, tulee lehteillyksi lehdestä myös loppusivut. Jo pitkään on silmiini pistänyt Jyväskylän yliopiston ilmoittelu. Alkuun toivoin, että kummastuttavat ilmoitukset olisivat yksittäistapauksia. Mutta ei.

Mielestäni Keski-Suomessa on tehty erikoisia markkinointiviestinnän valintoja. Miksi ihmeessä yliopisto haluaa profiloitua harrastelijamaisuudella? Vai miten on tulkittavissa yliopiston slogan ”Nuorison parasta tässä harrastetaan”.  Oma toiveeni suomalaisen yliopisto-opetuksen tasosta olisi jotain aivan muuta kuin harrastelijamainen puuhastelu.

Jos olisin opintojani suunnitteleva nuori, enemmän minuun todennäköisesti kolahtaisi profiloituminen korkeatasoiseksi opetuksen, tutkimuksen ja yhteiskunnallisen tai aluevaikuttamisen osaajaksi. Äitinä olen tyytyväinen, että yliopisto-opintojen loppusuoralla olevat poikani ovat päätyneet polulle, joka tähtää vaikka sitten ”huipulle ja yhteiskuntaan”. Harrastelu ei liene kovin hyvä vetovoimatekijä kilpailtaessa sen paremmin parhaista yliopistopedagogiikan osaajista kuin huippututkijoistakaan.

Olisipa todella kiinnostavaa tietää, miten harrastelu-sloganiin on päädytty. Kun mikä tahansa organisaatio pohtii tavoitemielikuvaansa, tavoitemainetta tai brändiään, kannattasi ydinviestit testata muuallakin kuin mainostoimiston kahvipöydässä tai yliopistomarkkinointia miettivien omassa pienessä piirissä. Se, mikä saattaa itsestä tuntua tosi älykkäältä, pikkunäppärältä huumorilta tai muuten vaan nokkelalta, voi toisista tuntua tosi kummalliselta.

Kun lehti-ilmoittelua katsoo tarkemmin, tarkkasilmäinen huomaa kyllä sloganiin piilotetun alaviitteen. Siinä todetaan, että slogan on Jyväskylän yliopiston juhlasalin seinäteksti vuodelta 1882. Näin varmaan onkin.  Siis tosi nokkelaa – tai sitten ei.

Kuinka moni meistä tutkii ilmoitukset sellaisella pieteetillä, että huomaa noin 6 pisteen fontilla olevat alaviitteet? Todennäköisesti aika harva. Useimmille silmäilevän lukemistavan omaksuneille nokkeluus jää huomaamatta, ja vaarana on, että markkinointi piirtää mielikuvaa vähemmän uskottavasta maakuntayliopistosta. Tätä Jyväskylän yliopisto todennäköisesti ei halua.

Vaikka historian taju on hyvin arvostettava asia, markkinointiviesteissä yhteiskuntaa uudistavan yliopistolaitoksen olisi viisaampaa katsoa eteenpäin tai ainakin hyödyntää historiaa harkitummin.

- Helena

Kuntavaalien jälkeistä elämää

Kuntavaalit ovat onnellisesti ohi. Mutta ei kovin tyylikkäästi. Kovin hyvänä poliittisen keskustelun näytöslajina ei voinut pitää ainakaan TV:n vaalikeskusteluja.

Olin aika pettynyt siihen, että suuret vaalikeskustelut menivät aika ajoin ihan hulabalooksi. Pistää kyllä ihmettelemään, miten kokeneet toimittajat eivät onnistuneet pitämään keskustelua paremmin kuosissa.  Uskomatonta huutamista ja päällepuhumista. Tämän onneksi huomasivat keskustelujen vetäjätkin ainakin viimeisessä erässä. Toimittajan toteamus, että ”taas meinaa mennä eläintarhaksi”, oli varsin osuva.

Kun vaalihumun jälkeen siirrytään kuntapolitiikan arkeen, toivoa sopii, etteivät uudet – eivätkä vanhatkaan – valtuutetut ole ottaneet oppia vaalikeskusteluissa esiintyneistä puoluejohtajista. En usko, että ”isosten” esimerkkiä noudattamalla uudet valtuustot onnistuvat kovinkaan hyvin hoitamaan kuntalaisten asioita.

Monissa kunnissa ovat edessä tiukat ajat ja isot päätökset. Päätetään kuntarakenteesta, isoista kaivoshankkeista, sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisestä jne.  Jotta syntyy hyviä päätöksiä, pitäisi kunnan luottamuselimiin löytää rakentava keskustelukulttuuri, joka luo vakaan ja uskottavan pohjan yhteisten asioiden järkevälle hoitamiselle.

Toisten ”päälle huutaminen”, itsekeskeinen kyläpolitikointi ja turha pörhistely kannattaisi unohtaa. Vastakkaisasettelusta pitäisi siirtyä soutamaan samaan suuntaan. Isoista asioista päätettäessä on pystyttävä sovittamaan yhteen erilaiset näkemykset kuntalaisten parhaaksi.

Vielä parempi olisi, kun kuntasoutu taidettaisiin pariairoilla. Ainakin omassa kotikunnassani on viime vuosina ollut havaittavissa sen sorttista airojen kalistelua virkakunnan ja luottamusjohdon välillä, että vene on aika ajoin keikkunut melko pahasti.

Monissa viisaissa kunnissa parisoutua onkin jo lähdetty kehittelemään. Ainakin keskustelu- ja kuuntelukulttuuri ovat asioita, joita voi lähteä parantamaan vaikkapa uusille luottamushenkilöille ja virkakunnalle järjestetyllä viestintäkoulutuksella. Idealingostani onkin jo singonnut erilaisia toteutusvaihtoehtoja erilaisten kuntien tarpeisiin.

Parhaaseen lopputulokseen päästään, kun eri tahojen edustajat istuvat samaan aikaan samaan koulutusvenhoon etsimään yhteistä tahtia. Uskon, että tasaisempi ja vähemmän kaliseva tahti löytyy, kun rakentavan ja toinen toistaan arvostavan keskustelun merkitys hoksataan ja halutaan tehdä yhteistyötä.

- Helena

Painia porkkanapenkissä

Jokasyksyinen kilpajuoksu pakkasia karkuun on menossa. On viimeiset hetket sormet jäässä ja nenä huurussa yrittää ottaa kesän satoa talteen.

Tänä kesänä kokeilin pitkästä aikaa porkkanan viljelyä. Ensin ei tapahtunut mitään. Sitten nousivat hennot versot ja sitten ei taas tapahtunut mitään. Lannoitin kilpaa lannoitteita pois huuhtovien sateiden kanssa. Harvensin ja lannoitin. Onneksi sateita oli kai niin paljon, että ne karkottivat porkkanaa yleensä riivaavat lentävät tuholaiset.

Nyt sadon korjuun hetkellä on tuloksellisuuden mittauksen ja arvioinnin aika. Tulosmittarit osoittavat, että tuotosta on, mutta aika vähän. Vaikutus on selvästi myönteisempi. Maku on kohdallaan. Ylpeyden tunne valtaa mieleni, kun puraisen omasta maasta nykäistyä porkkanaa. Ovatpa makeita, toteaa miehenikin.

Tosin huomaan, että pieniä ovat ja muodoiltaankin aika erikoisia. Olisi pitänyt harventaa enemmän. Osa porkkanoista ei taatusti läpäisisi mitään porkkanadirektiiviä tai muita EU-säädöksiä.

Onneksi huomasi Helsingin Sanomista (14.10.2012) Anne-Sofie Bernerin kirjoituksen ”Normien ulkopuolella”. Jutun mukaan kansainvälisesti on todella trendikästä start up -yrittäjyyttä tehdä ruokaa lähivihanneksista, jotka eivät muotonsa vuoksi koskaan pääsisi kaupan hyllylle.

Minullakin on monta jutussa kuvatun kaltaista kaksi- tai useampijalkaista porkkanaa talvivarastossa. Kansainväliset trendit ovat siis saavuttaneet keittiöni lappilaisessa sivukylässä.

Entä mihin tulokseen laajempi porkkanan viljelykokemuksen loppuarviointi päätyi? Summatiivismäärällisesti voi todeta, että panos-tuotos-suhde on heikko, jos asiaa mitataan kilomäärissä. Jos arviointia laajennetaan laadullisiin ja isompiin yhteiskunnallisiin ympyröihin ja vaikutuksiin, lopputulema on toinen.

Perimmäinen hyöty kesältä varmasti oli se, että opin entistäkin enemmän kunnioittamaan suomalaisia maanviljelijöitä, jotka kasvattavat meille ruokapöydän antimet. Erityisesti opin arvostamaan niitä lappilaisia lähiruuan tuottajia, jotka lyhyessä mutta kiihkeässä Lapin kesässä onnistuvat tuottamaan puhdasta, turvallista ja vastuullisesti tuotettua ruokaa lähellä omaa keittiötäni.

Jos minun pitäisi pystyä kasvattamaan ja muutoin tuottamaan se, mitä talven aikana aion syödä, olisi varmasti huomattavasti nykyistä hoikempi.

Ruoka on kallista, mutta omien viljelykokemusteni jälkeen en ihmettele, miksi näin on. Suosittelen pieniä puuharhakokeiluja muillekin. Kasvattava kokemus – monessakin mielessä, vaikkei tänä vuonna tarvinnut käydä edes sotaa myyriä vastaan. Edelliseen kesään verrattuna luontoäiti tehnyt tehtävänsä, ja myyräkanta oli onneksi romahtanut lähes nollaan.

- Helena