”Täti ja pentu” on toimiva kehittämiskonsepti

Ulkopuolisten asiantuntijoiden vetämien kehittämishankkeiden pulmana on monesti se, että hankkeen päätteeksi syntyy kyllä pinkka paperia, mutta elämä jatkuu ihan niin kuin ennenkin. Jos kehittäminen on ulkoistettu konsultille, osaaminen lähtee helposti samalla, kun konsultin auton perävalot viimeisen kerran vilahtavat.

Ulkoistus ei välttämättä synnytä sisäistettyä osaamista, jota pystyttäisiin hankkeen päättymisen jälkeenkin soveltamaan tehokkaasti. Jos näin on, hankkeen pitkäkestoinen vaikuttavuus jää hyvin vähäiseksi.

Asiat voi hoitaa toisinkin. Omassa työssäni olen havainnut erittäin hyväksi kehittämisparityöskentelyn. Idea lähtee siitä, että otan itselleni tasavahvaksi työpariksi asiakasorganisaation oman kehittäjän. Viestintähankkeissa työpari on yleensä viestinnästä tai ko. viestinnän kehittämishankkeesta vastaava.

Työparityöskentely tuottaa monia hyötyjä. Organisaation oma osaaminen vahvistuu, kehitetyt asiat juurtuvat paremmin kohdeorganisaatioon, sitoudutaan kehiteltyihin uusiin asioihin jne.

Viestinnän ammattilaisen tai sellaiseksi kasvavan kannalta ulkopuolisen asiantuntijan rinnalla työskentely on erinomainen keino vahvistaa omaa ammatillisista profiilia tekijästä sisäiseksi kehittäjäksi, konsultiksi ja virittäjäksi. Eli vastata ammattimme uudenlaisiin vaateisiin, joita esimerkiksi viestinnän ammattilaisten järjestö ProCom on nostanut esiin kohti vuotta 2020 tähyävissä yhteisöviestinnän linjauksissaan.

Kasvu viestinnän käsityöläisroolista kohti organisaation strategista ydintä ja neuvonantajan roolia on polku, jota kulkemalla viestinnästä tulee organisaation strateginen voimavara – jos se ei sitä vielä ole.

Viimeisin työparihankkeeni on ollut Sodankylän kunnassa toteutettu reilun vuoden pituinen viestintäosaamisen kehittämishanke. Työsuojelurahaston tuen turvin hanke pystyttiin toteuttamaan niin, että kunnan koko henkilöstö otettiin mukaan pohtimaan ja kehittämään sisäistä työyhteisöviestintää.

Tulostakin syntyi. Esimerkkeinä mm. parantunut johtamisviestintä eli miten johto kertoo henkilölle kunnassa menossa olevista ns. isoista asioita sekä jokaiselle kuntatyöntekijälle kuuluvan viestintävastuun hoksaaminen. Pystyttiin siis vaikuttamaan varsin monilla työpaikoilla tunnistettuihin viestintähaasteisiin.

”Tädin” näkökulmasta ehkä riemastuttavinta oli kuitenkin seurata ”pennun” ammatillista kasvua. Reilun vuoden kanssakulkemisen aikana kunnassa työskentelevästä nuoresta asiantuntijasta (huom. hänen tutkinnossaan ei ollut viestintäopintoja) kasvoi täysverinen viestinnän ammattilainen. Voiko tämän parempaa oppipoika–kisälli–mestari-oppimista olla?

Hyvillä mielin käänsin Hondan nokan kohti uusia kehittämisen seikkailuja.

- Helena

Odotettavissa parempaa kuntaviestintää

Pohjoisen tuulen matkassa on selvästi parempaa kuntaviestintää lupaava vire.

Pohjois-Suomessa pääkonttoria pitävänä on ollut ilo seurata ja olla mukana hankkeissa, joissa kunnissa on panostettu viestinnän kehittämiseen. Moni pohjoinen kunta on uuden valtuustokauden alussa järjestänyt viestintään liittyvää koulutusta luottamushenkilöille.

Toivottavasti samantyyppinen puhuri olisi yltänyt Etelä-Suomeenkin. Pitänee tarkkailla tilannetta, kun monipaikkaisesti toimivan yrittäjän etelän työputki on alkamassa.

Parhaita kuntakoulutuksia ovat olleet toteutukset, joissa virkamiesjohto kouluttautuu yhdessä luottamushenkilöiden kanssa. Viestintää katsotaan kummastakin vinkkelistä, ja yhteisen keskustelun kautta syntyy yhteinen tahtotila viedä kuntaa kuntastrategiassa määriteltyyn suuntaan.

Tyypillisiä keskusteluteemoja ovat olleet kunnan maineeseen liittyvät kysymykset – erityisesti luottamushenkilöiden rooli kunnan maineen suurlähettiläinä. On hienoa nähdä, miten esimerkiksi uudet luottamustehtäviin tulevat oivaltavat, miten paljon isompi merkitys heidän sanomisellaan luottamushenkilöinä on verrattuna entiseen elämään tavis-kuntalaisena. Oivallus lisää varmasti myös viestinnän vastuullisuutta.

Luottamushenkilön roolista keskusteltaessa on oivallettu myös se, että luottamushenkilö edustaa suomalaisen demokratian yhtä instituutiota. Luottamushenkilönä ei ole enää vain ”minä” ja oma persoona omalla tyylipaletilla varustettuna. Asema ja erityisesti valtuustotyöskentely edellyttävät tärkeälle instituutiolle ominaista arvokkuutta. Tai ainakin hyviä käytöstapoja.

Myös median kanssa toimiminen on monissa luottamushenkilökoulutuksissa paljon keskustelua herättävä juttu. Miksi media toimii niin tai näin, kysellään. Jos tuntee median toimintatapoja, on helpompi kehittyä hyväksi viestijäksi ja saada sanottavansa tehokkaammin esiin myös tiedotusvälineissä.

Kun nousee luottamustehtäviin, tietyt perusasiat median kanssa toimimisesta odotetaan myös osattavan. Ei voi enää ajatella, että jos ”hölmöilee” median kanssa, luottamushenkilöön sovellettaisiin mediapelisääntöjen ”katumuspilleriä”. Sanomista ei yleensä saa vedetyksi takaisin.

Kun luottamushenkilöt ja virkamiehet pohtivat viestintää yhteisissä tilaisuuksissa, syntyy hyvin luontevalla tavalla toinen toistaan arvostava vuoropuhe, joka voi kannatella toimivia yhteistyösuhteita hyvinkin pitkään. Käsittämätöntä puolestaan on, jos tällainen mahdollisuus halutaan jättää käyttämättä. Sellaistakin on nähty, että virkakunta loistaa poissaolollaan.

Seuraan mielenkiinnolla, mihin suuntaan kuntaviestinnän vire tulevaisuudessa puhaltaa. Toivottavasti yhteen hiileen.

- Helena

Nyt kyllä hävettää

Pääsipä taas Sodankylä komeasti esille valtakunnan ykköslehden eli Helsingin Sanomien verkkosivuilla! Nyt työntövoimana oli paikallislehti Sompio.

Ei voi kuin ihmetellä, miten huonosti lehden – tai ainakin toimituspolitiikasta vastaavan päätoimittajan – toimintaympäristön luotaus on onnistunut. Kun suomalaisesta rasismista on käyty lähiviikkoina melko paljon julkista keskustelua, mikä oli vaikuttimena rasismikohun herättäneen pilakuvan julkaisemiseen?

Kuvan julkaiseminen sai todellakin ”riman väpäjämään”. Vielä enemmän ”väpinää” aiheutti Sompion päätoimittajan HS:n verkkosivuilla perjantaina 25.1. julkaistu haastattelu. Väpinää oli sen verran paljon, että lauantainakin se oli HS:n verkkouutisten luetuimpia juttuja.

Viestinnän ammattilaisena toivon, että mediassakin toimitustyötä tekevillä olisi median toiminnasta ainakin jonkinlaiset perusvalmiudet, myös haastateltavan ominaisuudessa. Ilmeisesti ei ole, koska päätoimittaja näyttää kompastuneen mediavalmennusten alkeiskurssien ”lankaan”.  Peruskurssin käynyt ei lähtisi enää haastattelussa toistelemaan rasistisia ilmauksia. Nyt syntyy mielikuva, että rasistinen sanavarasto on lappilaista arkipäivää, kun sitä niin ketterästi haastattelussakin käytellään.

Pohjoisen asukkina minua hävettää, jos Lapin ihmisistä tällä tavalla maalataan rasistista kuvaa. Tämäntyyppisen julkisuuden jälkeen mietin taas kaksi kertaa, missä kerron tällä hetkellä pitäväni pääkotia ja -konttoria. Sodankylässä vai Raudanjoella (= Sodankylän sivukylä). Todennäköisesti Raudanjoella.

Erityisen kiinnostava ja pilakuvan julkaisemisen vaikuttimia valaiseva on HS-haastattelussa esitetty ajatusketju, jossa rasistista kielenkäyttöä perustellaan ja puolustellaan kaivosten toiminnalla. Rasistiset ilmaukset ovat päätoimittajan mukaan ”pienimuotoinen kannanotto siihenkin suuntaan”. Kuvan julkaisemista oli HS:n mukaan Sompion toimituspalaverissa oikein harkittu kaivostoiminnan näkökulmasta. Siis mistä näkökulmasta? Siitäkö, että kaivostoiminnan myötä Sodankylän katukuvaankin on saatu kansainvälistä väriä?

Ihmisoikeuskysymysten lisäksi lehti paljasti muutoinkin kantansa kaivostoimintaan toteamalla sen olevan ”siirtomaapolitiikkaa”. No, tulipa selväksi tämäkin. Olisi kiinnostavaa jossakin vaiheessa kuulla enemmänkin lehden elinkeino- ja työvoimapoliittisia linjauksia. Kuitenkin mieluummin niin sorvattuina, etteivät ne nouse valtakunnan ykkösuutisoinnissa ihmettelyn ja naureskelun kohteeksi.

Tällä erää ei enää voi todeta kuin, että tehty mikä tehty. Sekavaa selittelyä ja puolustelua viisaampi ratkaisu olisi ollut virheen myöntäminen ja aito anteeksipyyntö.

- Helena, Raudanjoelta

”Palvelua” ja palvelua operaattoreiden ihmeellisessä maailmassa

Nyt kyllä kimposi hiki yrittäjän niskatukkaan! Miten voi olla mahdollista, että tietoyhteiskunnan mallimaanakin aikoinaan profiloituneessa maassa pienen sähköpostipalvelun muutoksen hoitamiseen menee miltei kaksi päivää? Tällaiseen ”palveluun” ei yrittäjälle oikein olisi varaa.

Ei ihme, jos ICT-alalla on huono maine. Vai mitä ajattelette seuraavasta palveluepisodista:

Maanantaina 31.12. soittelin pitkin päivää operaattorin yrityspalveluun saadakseni vaihdetuksi vanhan POP3-sähköpostitysteemin 365-versioon. Soitin, soitin – palvelussa on ruuhkaa. Soitin ja soitin, kun minulla olisi uuden vuoden aattona ollut niin sopivasti toimistopäivä.

Tuli uusi vuosi, ja ryhdyin 2.1. uusin voimin hoitamaan sähköpostiuudistusta. Soitin. Linjalla syvä hiljaisuus. Soitin uudelleen. Sama juttu. Soitin konsernin vaihteeseen. Sieltä kerrottiin, että 010-alkuisessa palvelunumerossa on kai joku vika. Kävin operaattorin nettisivuilla – ei mitään ilmoitusta palveluhäiriöstä. Soitin ja kuuntelin huokaavaa hiljaisuutta. Päivä oli jo pitkällä, kun palvelunumerossa oli tieto, että palvelussa on vikaa. Sen olinkin jo saanut tuta.

Odottelin ja soitin. VIHDOINKIN lupaava jonotusääni. Jonotin ja jonotin. Jonotin edelleen, koska en halunnut päästää mahdollista palvelutapahtumaa lipeämään jälleen käden ulottuville. Seuraavaksi päiväksi oli jo pakko saada aikaa yritystoiminnallekin, joten en halunnut siirtää operaattorin ”yrityspalvelua” seuraavaan päivään.

Lappilainen päivä ehtikin jo vaihtua siniseen hetkeen, kun minulle vastattiin.

Huh, mikä työvoitto! Onnistuin sittenkin ostamaan ICT-tuotteen, joka toivottavasti onnistutaan tammikuun lopussa myös etäasentamaan. Tosin tämänpäiväisen palvelukokemuksen jälkeen odotan asennuspäivää lähinnä kauhun tuntein.

Onneksi ICT-alalla on vielä myös yrityksiä, jotka suoriutuvat palvelustaan paremmin. Soitto samaisena maanantaina 31.2., ja yllätyksekseni tämä toinen operaattori pystyi suoriutumaan vastaavantasoisesta palvelutilanteesta alta aikayksikön.

Puhelimeen vastattiin heti, ymmärrettiin, mitä asiakas haluaa ja tilaus hoidettiin käden käänteessä. Myös lisäkysymyksiin tuli vajaan tunnin sisällä täsmällinen sähköpostivastaus. Yllätyin myönteisesti.

On varmaankin helppo päätellä, kumman operaattorin suuntaan alan siirrellä yrityksemme ”operaattoriostoksia”. Jahka tästä 365-punnerruksestani toivun. Laskutussotkuihin kyllästyneenä puhelinpalvelumme löysivätkin jo vuosia sitten uuden kotipesän, jossa palvelu näyttää edelleen pelaavan.

Onkohan se niin, että pieni on isoa pirteämpi ja palveluhaluisempi?

- Helena

Harrastelijamaisuus yliopiston houkuttimena

Kun viikonloppuisin on aikaa nauttia kaikessa rauhassa hyvästä kahvista ja Hesarin viikonloppunumeroista, tulee lehteillyksi lehdestä myös loppusivut. Jo pitkään on silmiini pistänyt Jyväskylän yliopiston ilmoittelu. Alkuun toivoin, että kummastuttavat ilmoitukset olisivat yksittäistapauksia. Mutta ei.

Mielestäni Keski-Suomessa on tehty erikoisia markkinointiviestinnän valintoja. Miksi ihmeessä yliopisto haluaa profiloitua harrastelijamaisuudella? Vai miten on tulkittavissa yliopiston slogan ”Nuorison parasta tässä harrastetaan”.  Oma toiveeni suomalaisen yliopisto-opetuksen tasosta olisi jotain aivan muuta kuin harrastelijamainen puuhastelu.

Jos olisin opintojani suunnitteleva nuori, enemmän minuun todennäköisesti kolahtaisi profiloituminen korkeatasoiseksi opetuksen, tutkimuksen ja yhteiskunnallisen tai aluevaikuttamisen osaajaksi. Äitinä olen tyytyväinen, että yliopisto-opintojen loppusuoralla olevat poikani ovat päätyneet polulle, joka tähtää vaikka sitten ”huipulle ja yhteiskuntaan”. Harrastelu ei liene kovin hyvä vetovoimatekijä kilpailtaessa sen paremmin parhaista yliopistopedagogiikan osaajista kuin huippututkijoistakaan.

Olisipa todella kiinnostavaa tietää, miten harrastelu-sloganiin on päädytty. Kun mikä tahansa organisaatio pohtii tavoitemielikuvaansa, tavoitemainetta tai brändiään, kannattasi ydinviestit testata muuallakin kuin mainostoimiston kahvipöydässä tai yliopistomarkkinointia miettivien omassa pienessä piirissä. Se, mikä saattaa itsestä tuntua tosi älykkäältä, pikkunäppärältä huumorilta tai muuten vaan nokkelalta, voi toisista tuntua tosi kummalliselta.

Kun lehti-ilmoittelua katsoo tarkemmin, tarkkasilmäinen huomaa kyllä sloganiin piilotetun alaviitteen. Siinä todetaan, että slogan on Jyväskylän yliopiston juhlasalin seinäteksti vuodelta 1882. Näin varmaan onkin.  Siis tosi nokkelaa – tai sitten ei.

Kuinka moni meistä tutkii ilmoitukset sellaisella pieteetillä, että huomaa noin 6 pisteen fontilla olevat alaviitteet? Todennäköisesti aika harva. Useimmille silmäilevän lukemistavan omaksuneille nokkeluus jää huomaamatta, ja vaarana on, että markkinointi piirtää mielikuvaa vähemmän uskottavasta maakuntayliopistosta. Tätä Jyväskylän yliopisto todennäköisesti ei halua.

Vaikka historian taju on hyvin arvostettava asia, markkinointiviesteissä yhteiskuntaa uudistavan yliopistolaitoksen olisi viisaampaa katsoa eteenpäin tai ainakin hyödyntää historiaa harkitummin.

- Helena