tiistai 1. lokakuuta 2013

Sairaan kallista rakentamista – voisiko siihen vaikuttaa viestinnällä?



Hupsista, miten aikaa onkaan vierähtänyt edellisistä kirjauksista. Keväällä töitä oli ihan riittämiin, minkä jälkeen oli hyvä vähän tuulettaa päätä lomaillen. Päällimmäinen aikasyöppö on kuitenkin ollut uuden ”valmiskodin” osto.

Valmista ei vaan meinaa tulla. Ei voi kuin ihmetellä, millaisia tiedonkulun aukkoja asuntorakentamisen prosesseissa on. Kun touhua seuraa, ei enää ihmetytä, miksi rakentaminen Suomessa maksaa niin paljon.  Väitän, että moni pulma olisi vältettävissä ja merkittäviä säästöjä saavutettavissa rakennusalan tiedonkulkua parantamalla – asiakastyytyväisyydestä nyt puhumattakaan. Suosittelen tiedonkulun pulmien selvittämiseen vaikkapa viestinnän kehittämisessä hyväksi havaittua kriittisten tapausten analyysiä.

Rakentaminen on kallista. En enää yhtään ihmettele, miksi.

Kun aikanaan rakensimme Raudanjoen tilojamme, ajattelin, että kaikki logistiikkaan ja väärien tavaroiden toimittamiseen tai urakointiin liittyvät pulmat olivat vain pienrakentajan päänsärky. Mutta mitäpä siitä, jos kaappifirma tarkistusmittausten jälkeen toimitti liian korkeat kodinhoitohuoneen kaapit. Jäivätpähän ylijäämänä A la Carte ‑tasoiset kalusteet ulkovarastoon. Siellä on nyt hyvä tyhjien hillopurkkien ja puutarharomppeiden asustaa. Väärällä profiililla tullutta paneelia riitti elämyslaavumme kattoon, huussiin, varastojen seiniin ja moniin muihin paikkoihin. Koko laavua ei olisi rakennettu, jos ei olisi jäänyt niin kamalasti väärää ja turhaa tavaraa.

Sama hulvaton meno näyttää jatkuvan isoillakin rakennustyömailla vielä tänä päivänä. Kaatopaikkakuormaan lyödään monenmoista väärän kokoista tai väristä tai muuten vaan sopimatonta tavaraa. Valmiskodissa, johon myös Helsingin toimistomme siirtyi, edessäni olivat tutut pulmat: liian korkeat keittiönkaapit, liian lyhyt kylppärin taso, väärä siivouskaappi, oikean kokoiset osat valmiiksi kolhittuina – ja kaikki vaan roskiin ja uusiksi. Eikä kukaan tietenkään ollut muistanut kertoa putkifirmalle, että kun sauna jätettiin rakentamatta, tilalle tulee amme. Ja sitten ei ollutkaan ammeelle sopivaa lattiakaivoa, joten revitään vesieristeet, piikataan lattia, tehdään uusiksi.

Omasta puolestani olen yrittänyt tehdä pienten asukasmuutosten tekemisen rakentajalle mahdollisimman helpoksi. Oma  arkkitehtimme teki kaikista muutoksista jo keväällä 2012 millimitoitetut muutoskuvat. Olisi vaan luettu kuvat ja viestitty muutokset eteenpäin kaikille asianosaisille.

Viime kädessä loppuasiakas maksaa aina kaiken. Minä maksan uuden asuntoni hinnassa edellisten rakennusprojektien sössimistä, ja seuraavat onnelliset asunnon ostajat maksavat minun kanssani sössittyjen toimitusten laskuja. Jos näin ei olisi, luvut ”viivan alla” pienenisivät, ja rakennusfirmojen johto taatusti tarttuisi napakammin pulmakohtiin. Niin ainakin itse yrittäjänä tekisin.

Keittiön rakentaminen on kestänyt yli sietokykyni. Vielä miltei 1,5 kuukautta muuton jälkeen sain katsella keittiön kaapin sisustoja ennen kuin kaikki ovet saapuivat, tosin jälkitoimitus tuli virheellisesti asennettuna. Odotan jälleen korjaajaa, enkä enää kovin hyvillä mielin.  Olivat puuttuneet ovet jo kerran kai käyneetkin työmaalla, mutta silloin ne oli ilmeisesti toimitettu väärästä materiaalista valmistettuina. Ikävintä kuitenkin on keittiöfirman asenne: asiakas on aina väärässä.

En tiedä itkisinkö vai nauraisinko, kun luen ko. keittiöfirman mainontaa: ”Kansainvälisen tason keittiö vaativaan makuun. Kaikki ideasta asennukseen.” Palvelulupaus ei oikein täyty, ei ainakaan asentamisen osalta.

Onneksi olen tästäkin sirkuksesta jotain oppinut ja poisoppinut. 30 vuotta minulle on ollut itsestään selvää, että kokkaan Novartin A la Carte -keittiössä. Nyt minulle on itsestään selvää, että en enää koskaan osta Novartilta mitään – en myöskään rakennusliikkeeltä, joka alihankkii kiintokalusteet Novartilta.

Tiedonkulku ja pikemminkin kulkemattomuus pölähtää aina esiin, kun viestinnästä kiinnostuneena olen selvitellyt, mistä minua kohdanneet rakentamisen pulmat viime aikoina ovat johtuneet. Jos mitataan oikein, mittatiedot jäävät välittymättä oikeisiin paikkoihin. Työmaalla putkimies ei tiedä, että asuntoon tulee amme, jne.

Erikoisinta on se, että ilmeisesti rakennusalalla on otettu käyttöön ”kohdetta katsomatta tehdyt tarkastukset”. Ainetta rikkomattomista tutkimusmenetelmistä olen kuullut ennenkin, mutta kohdetta näkemättömät tarkastukset ovat olleet minulle uusi tuttavuus. Uuden tarkastustavan pitää olla ainakin koekäytössä, koska muu ei selitä LVI-töiden ns. kvv-valvonnan puutteita, minkä seurauksena kiinteistön pääviemäreitä hajoaa (syy: väärin tehty), tai valaisinpistorasioista on ns. 0-johto irti, tai ilmastointilaitteesta on jätetty ohjauspiuha kytkemättä. Virallisten papereiden kuittaukset ovat kyllä kunnossa, työn jälki ei. Kvv- ja sähköpulmista luulisi jo valvontaviranomaistenkin kiinnostuvan.

Hassuinta tässä kaikessa on se, miten meillä puhutaan rakentamisen laadusta ja maineesta. On jopa ehdotettu niinkin epätoivoisia ajatuksia, että rakentamisen mainetta voitaisiin parantaa jonkinlaisella mainekampanjalla. Jokainen, joka tietää jotain maineen lähtökohdista, sanoo, että höpön pöpön. Maine voi perustua vain hyvään toimintaan ja laatuun sekä ihmisten kertomuksiin omista rakentamisen laatukokemuksistaan. Tänä päivänä rakentamisen laatuun liittyvät vertaiskeskustelut tuovat mieleeni äitipiireissä aikanaan kuullut synnyttämisen kauhukertomukset. Kauheinta on se, että lähes jokaisella on omakohtainen kauhutarina kerrottavaan.

Aikaa on siis palanut! Yrittäjänä en uskalla edes ajatella, saati laskea, miten paljon kaikki ”valmiskodin” valmiiksi saanti on vienyt aikaa. Asiakastyön työaikabudjetiksi muutettuna summa olisi melkoinen. Eli kalliiksi on tullut tässäkin mielessä.

Ei moitteita ilman kiitosta. Työmaan kaverit Ari, Late, Tero ja Henkka ovat yrittäneet parhaansa, tehneet hyvää työtä ja heidän toimintatapansa on ollut erittäin asiakaslähtöistä. He ovat vaikuttaneet siihen, mihin voivat vaikuttaa. Rakennusprojektien pilkkomisesta loputtomiin alihankintaketjuihin ja alihankkijoiden tai tavarantoimittajien valintoihin he eivät voi vaikuttaa. Niistä vastuu kannetaan jossakin muualla kuin työmailla.

- Helena

maanantai 1. huhtikuuta 2013

”Täti ja pentu” on toimiva kehittämiskonsepti



Ulkopuolisten asiantuntijoiden vetämien kehittämishankkeiden pulmana on monesti se, että hankkeen päätteeksi syntyy kyllä pinkka paperia, mutta elämä jatkuu ihan niin kuin ennenkin. Jos kehittäminen on ulkoistettu konsultille, osaaminen lähtee helposti samalla, kun konsultin auton perävalot viimeisen kerran vilahtavat.

Ulkoistus ei välttämättä synnytä sisäistettyä osaamista, jota pystyttäisiin hankkeen päättymisen jälkeenkin soveltamaan tehokkaasti. Jos näin on, hankkeen pitkäkestoinen vaikuttavuus jää hyvin vähäiseksi.

Asiat voi hoitaa toisinkin. Omassa työssäni olen havainnut erittäin hyväksi kehittämisparityöskentelyn. Idea lähtee siitä, että otan itselleni tasavahvaksi työpariksi asiakasorganisaation oman kehittäjän. Viestintähankkeissa työpari on yleensä viestinnästä tai ko. viestinnän kehittämishankkeesta vastaava.

Työparityöskentely tuottaa monia hyötyjä. Organisaation oma osaaminen vahvistuu, kehitetyt asiat juurtuvat paremmin kohdeorganisaatioon, sitoudutaan kehiteltyihin uusiin asioihin jne.

Viestinnän ammattilaisen tai sellaiseksi kasvavan kannalta ulkopuolisen asiantuntijan rinnalla työskentely on erinomainen keino vahvistaa omaa ammatillisista profiilia tekijästä sisäiseksi kehittäjäksi, konsultiksi ja virittäjäksi. Eli vastata ammattimme uudenlaisiin vaateisiin, joita esimerkiksi viestinnän ammattilaisten järjestö ProCom on nostanut esiin kohti vuotta 2020 tähyävissä yhteisöviestinnän linjauksissaan.

Kasvu viestinnän käsityöläisroolista kohti organisaation strategista ydintä ja neuvonantajan roolia on polku, jota kulkemalla viestinnästä tulee organisaation strateginen voimavara – jos se ei sitä vielä ole.

Viimeisin työparihankkeeni on ollut Sodankylän kunnassa toteutettu reilun vuoden pituinen viestintäosaamisen kehittämishanke. Työsuojelurahaston tuen turvin hanke pystyttiin toteuttamaan niin, että kunnan koko henkilöstö otettiin mukaan pohtimaan ja kehittämään sisäistä työyhteisöviestintää.

Tulostakin syntyi. Esimerkkeinä mm. parantunut johtamisviestintä eli miten johto kertoo henkilölle kunnassa menossa olevista ns. isoista asioita sekä jokaiselle kuntatyöntekijälle kuuluvan viestintävastuun hoksaaminen. Pystyttiin siis vaikuttamaan varsin monilla työpaikoilla tunnistettuihin viestintähaasteisiin.

”Tädin” näkökulmasta ehkä riemastuttavinta oli kuitenkin seurata ”pennun” ammatillista kasvua. Reilun vuoden kanssakulkemisen aikana kunnassa työskentelevästä nuoresta asiantuntijasta (huom. hänen tutkinnossaan ei ollut viestintäopintoja) kasvoi täysverinen viestinnän ammattilainen. Voiko tämän parempaa oppipoika–kisälli–mestari-oppimista olla?

Hyvillä mielin käänsin Hondan nokan kohti uusia kehittämisen seikkailuja.


- Helena

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Odotettavissa parempaa kuntaviestintää



Pohjoisen tuulen matkassa on selvästi parempaa kuntaviestintää lupaava vire.

Pohjois-Suomessa pääkonttoria pitävänä on ollut ilo seurata ja olla mukana hankkeissa, joissa kunnissa on panostettu viestinnän kehittämiseen. Moni pohjoinen kunta on uuden valtuustokauden alussa järjestänyt viestintään liittyvää koulutusta luottamushenkilöille.

Toivottavasti samantyyppinen puhuri olisi yltänyt Etelä-Suomeenkin. Pitänee tarkkailla tilannetta, kun monipaikkaisesti toimivan yrittäjän etelän työputki on alkamassa.

Parhaita kuntakoulutuksia ovat olleet toteutukset, joissa virkamiesjohto kouluttautuu yhdessä luottamushenkilöiden kanssa. Viestintää katsotaan kummastakin vinkkelistä, ja yhteisen keskustelun kautta syntyy yhteinen tahtotila viedä kuntaa kuntastrategiassa määriteltyyn suuntaan.

Tyypillisiä keskusteluteemoja ovat olleet kunnan maineeseen liittyvät kysymykset – erityisesti luottamushenkilöiden rooli kunnan maineen suurlähettiläinä. On hienoa nähdä, miten esimerkiksi uudet luottamustehtäviin tulevat oivaltavat, miten paljon isompi merkitys heidän sanomisellaan luottamushenkilöinä on verrattuna entiseen elämään tavis-kuntalaisena. Oivallus lisää varmasti myös viestinnän vastuullisuutta.

Luottamushenkilön roolista keskusteltaessa on oivallettu myös se, että luottamushenkilö edustaa suomalaisen demokratian yhtä instituutiota. Luottamushenkilönä ei ole enää vain ”minä” ja oma persoona omalla tyylipaletilla varustettuna. Asema ja erityisesti valtuustotyöskentely edellyttävät tärkeälle instituutiolle ominaista arvokkuutta. Tai ainakin hyviä käytöstapoja.

Myös median kanssa toimiminen on monissa luottamushenkilökoulutuksissa paljon keskustelua herättävä juttu. Miksi media toimii niin tai näin, kysellään. Jos tuntee median toimintatapoja, on helpompi kehittyä hyväksi viestijäksi ja saada sanottavansa tehokkaammin esiin myös tiedotusvälineissä.

Kun nousee luottamustehtäviin, tietyt perusasiat median kanssa toimimisesta odotetaan myös osattavan. Ei voi enää ajatella, että jos ”hölmöilee” median kanssa, luottamushenkilöön sovellettaisiin mediapelisääntöjen ”katumuspilleriä”. Sanomista ei yleensä saa vedetyksi takaisin.

Kun luottamushenkilöt ja virkamiehet pohtivat viestintää yhteisissä tilaisuuksissa, syntyy hyvin luontevalla tavalla toinen toistaan arvostava vuoropuhe, joka voi kannatella toimivia yhteistyösuhteita hyvinkin pitkään. Käsittämätöntä puolestaan on, jos tällainen mahdollisuus halutaan jättää käyttämättä. Sellaistakin on nähty, että virkakunta loistaa poissaolollaan.

Seuraan mielenkiinnolla, mihin suuntaan kuntaviestinnän vire tulevaisuudessa puhaltaa. Toivottavasti yhteen hiileen.

- Helena

lauantai 26. tammikuuta 2013

Nyt kyllä hävettää



Pääsipä taas Sodankylä komeasti esille valtakunnan ykköslehden eli Helsingin Sanomien verkkosivuilla! Nyt työntövoimana oli paikallislehti Sompio.

Ei voi kuin ihmetellä, miten huonosti lehden – tai ainakin toimituspolitiikasta vastaavan päätoimittajan – toimintaympäristön luotaus on onnistunut. Kun suomalaisesta rasismista on käyty lähiviikkoina melko paljon julkista keskustelua, mikä oli vaikuttimena rasismikohun herättäneen pilakuvan julkaisemiseen?

Kuvan julkaiseminen sai todellakin ”riman väpäjämään”. Vielä enemmän ”väpinää” aiheutti Sompion päätoimittajan HS:n verkkosivuilla perjantaina 25.1. julkaistu haastattelu. Väpinää oli sen verran paljon, että lauantainakin se oli HS:n verkkouutisten luetuimpia juttuja.

Viestinnän ammattilaisena toivon, että mediassakin toimitustyötä tekevillä olisi median toiminnasta ainakin jonkinlaiset perusvalmiudet, myös haastateltavan ominaisuudessa. Ilmeisesti ei ole, koska päätoimittaja näyttää kompastuneen mediavalmennusten alkeiskurssien ”lankaan”.  Peruskurssin käynyt ei lähtisi enää haastattelussa toistelemaan rasistisia ilmauksia. Nyt syntyy mielikuva, että rasistinen sanavarasto on lappilaista arkipäivää, kun sitä niin ketterästi haastattelussakin käytellään.

Pohjoisen asukkina minua hävettää, jos Lapin ihmisistä tällä tavalla maalataan rasistista kuvaa. Tämäntyyppisen julkisuuden jälkeen mietin taas kaksi kertaa, missä kerron tällä hetkellä pitäväni pääkotia ja -konttoria. Sodankylässä vai Raudanjoella (= Sodankylän sivukylä). Todennäköisesti Raudanjoella.

Erityisen kiinnostava ja pilakuvan julkaisemisen vaikuttimia valaiseva on HS-haastattelussa esitetty ajatusketju, jossa rasistista kielenkäyttöä perustellaan ja puolustellaan kaivosten toiminnalla. Rasistiset ilmaukset ovat päätoimittajan mukaan ”pienimuotoinen kannanotto siihenkin suuntaan”. Kuvan julkaisemista oli HS:n mukaan Sompion toimituspalaverissa oikein harkittu kaivostoiminnan näkökulmasta. Siis mistä näkökulmasta? Siitäkö, että kaivostoiminnan myötä Sodankylän katukuvaankin on saatu kansainvälistä väriä?

Ihmisoikeuskysymysten lisäksi lehti paljasti muutoinkin kantansa kaivostoimintaan toteamalla sen olevan ”siirtomaapolitiikkaa”. No, tulipa selväksi tämäkin. Olisi kiinnostavaa jossakin vaiheessa kuulla enemmänkin lehden elinkeino- ja työvoimapoliittisia linjauksia. Kuitenkin mieluummin niin sorvattuina, etteivät ne nouse valtakunnan ykkösuutisoinnissa ihmettelyn ja naureskelun kohteeksi.

Tällä erää ei enää voi todeta kuin, että tehty mikä tehty. Sekavaa selittelyä ja puolustelua viisaampi ratkaisu olisi ollut virheen myöntäminen ja aito anteeksipyyntö.



- Helena, Raudanjoelta