Matkustin pitkästä aikaa yöjunalla Helsingistä Rovaniemelle.
Pitkästä aikaa, koska valitettavasti ”Vihrein vaihtoehto” eli VR:n ei ole
hinnoiltaan kilpailukykyinen lentomatkustamiseen verrattuna. Tällä kertaa
valintani oli siinäkin mielessä vihreä, että taitoin loppumatka Rovaniemeltä Raudanjoelle
bussilla.
Matka olikin mukavalla tavalla ajatuksia synnyttävä kokemus.
Junaosuus oli ihan normisuoritus, jos poikkeamana ei pidetä sitä, että
Rovaniemellä oltiin etuajassa.
Kokemuksellinen osuus alkoi Rovaniemen rautatieaseman bussipysäkillä.
Ensimmäinen fiilistelykokemus oli omansalainen rauhan tunne, kun jäin kassi
olalla seisoskelemaan noin puoleksi tunniksi odottelemaan bussin lähtöä. Nautin
tunteesta, että oli vain aikaa kaikessa rauhassa odottaa. Mitään muuta ei
voinut tehdä kuin seistä töpöttää omiin ajatuksiin uppoutuneena.
Sitten alkoi jännitysnäytelmä nro 1: Siistiin retkihenkisiin
tamineisiin pukeutunut herrahenkilö tulee pysäkille ja alkaa kertoilla takanani
odottavalle pariskunnalle, että häneltä oli yöllä päivävaunutorkkujen aikana viety
takin taskusta lompakko. Meni rahat, ajokortti ja passi. Siis ei latin latia
eikä minkäänlaista vinkuvaa muovipalaa. Ei mitään, millä todistaa, kuka oli. Ja
pitäisi päästä Sodankylän kautta Savukoskelle.
Rehellisen tuntuinen mies. En puuttunut puheisiin, kuuntelin
vain – mikä sinänsä on minulle hyvin epätyypillinen tapa reagoida. Yleensä
reagoin. Sen kuitenkin päätin, että noin rehellisen tuntuista miestä en jätä
pulaan. Mielessäni jo hölläsin kukkaron nyöriä. Jos muu ei auta, maksan miehen
matkan ja toivon, että hän maksaa sen joskus takaisin. Jos ei, uskon, että saisin
vastavuoroisesti apua, jos vaikka jäisin Lapin selkosilla auton kanssa lumipenkkaan
kiinni.
Kuski tuli, ja rehellisen tuntuisen miehen ongelma ratkesi
muitta mutkitta. Mies autoon, yhteystiedot lapulle, lappu rahastajan laukkuun
ja sieltä toimistoon laskun kirjoittamista varten. Näin kätevästi kaikki käy
Lapissa, jossa ihmisten välinen luottamus ja rehellisyys näyttävät vielä olevan
olennainen osa ihmisten arkea. Gold Linen kuskin tapaisiin teiden ritareihin
toivoo törmäävänsä toistekin.
Episodi nro 2: Aasialainen nainen samaisella lähtöpysäkillä
ilman puhelinta matkalla kotikyläni maatilamatkailupaikkaan. Kyselee
puhelinkoppia – siis puhelinkoppia! No eihän sellaisia kai Suomessa enää ole. Oli
sovittu, että hän soittaa maatilalle saavuttuaan Rovaniemelle.
Ei hätää, meijän kylän yhteisöllisten arvojen mukaan minäpä alan
soittaa ko. majoituspaikkaan, kun numerokin löytyi niin kätevästi puhelimeni
muistista. Soitan, hälyttää, ei vastausta. Soitan uudelleen, ei vieläkään vastausta.
Mitä ihmettä nyt?
Ei muuta kuin turisti bussiin. Eihän häntä Rovaniemelläkään
voi hylätä. Soitan, ei vastausta. Liekö nuori isäntämies lehmän alla vai auraamassa
tietämme ja pihaamme? Pakko hälyttää
naapuruston soittorinki avuksi. Ehkä heillä on vanhanisännän numero tai keksivät
jotain muuta, jotta saadaan naiselle kyyti pysäkiltä majapaikkaan.
Yhteisöllinen soittorinki onnistuukin nopeasti tehtävässään,
ja kyyti järjestyy. Jos ei olisi järjestynyt, olin ehtinyt miettiä valmiiksi,
miten matkalaisen majoitan ja ruokin. Lappilainen oheisohjelma oli vielä pohdinnassa,
mutta tiesin senkin tarvittaessa järjestyvän idearikkaan naapurini
avustuksella.
Ollaan perillä. Pysäkillä huikataan heit ja kiitoset, ja
heilautetaan iloisesti kättä. Mieltäni lämmitti kovasti tunne, että vaikka
olenkin ns. junantuoma, tunnen kuuluvani meijän kylän väkeen.
Lähdin hyvillä mielin kohti Kuusijärven ”pääkonttoria”.
Uskoni rehellisyyteen, luottamukseen ja yhteisöllisyyteen vahvistui aimo annoksen.
Kannattaisi varmaan toistekin valita matkustamisen vihreitä
vaihtoehtoja. Ties miten jännää se seuraavalla kerralla olisi.
- Helena