Harrastelijamaisuus yliopiston houkuttimena

Kun viikonloppuisin on aikaa nauttia kaikessa rauhassa hyvästä kahvista ja Hesarin viikonloppunumeroista, tulee lehteillyksi lehdestä myös loppusivut. Jo pitkään on silmiini pistänyt Jyväskylän yliopiston ilmoittelu. Alkuun toivoin, että kummastuttavat ilmoitukset olisivat yksittäistapauksia. Mutta ei.

Mielestäni Keski-Suomessa on tehty erikoisia markkinointiviestinnän valintoja. Miksi ihmeessä yliopisto haluaa profiloitua harrastelijamaisuudella? Vai miten on tulkittavissa yliopiston slogan ”Nuorison parasta tässä harrastetaan”.  Oma toiveeni suomalaisen yliopisto-opetuksen tasosta olisi jotain aivan muuta kuin harrastelijamainen puuhastelu.

Jos olisin opintojani suunnitteleva nuori, enemmän minuun todennäköisesti kolahtaisi profiloituminen korkeatasoiseksi opetuksen, tutkimuksen ja yhteiskunnallisen tai aluevaikuttamisen osaajaksi. Äitinä olen tyytyväinen, että yliopisto-opintojen loppusuoralla olevat poikani ovat päätyneet polulle, joka tähtää vaikka sitten ”huipulle ja yhteiskuntaan”. Harrastelu ei liene kovin hyvä vetovoimatekijä kilpailtaessa sen paremmin parhaista yliopistopedagogiikan osaajista kuin huippututkijoistakaan.

Olisipa todella kiinnostavaa tietää, miten harrastelu-sloganiin on päädytty. Kun mikä tahansa organisaatio pohtii tavoitemielikuvaansa, tavoitemainetta tai brändiään, kannattasi ydinviestit testata muuallakin kuin mainostoimiston kahvipöydässä tai yliopistomarkkinointia miettivien omassa pienessä piirissä. Se, mikä saattaa itsestä tuntua tosi älykkäältä, pikkunäppärältä huumorilta tai muuten vaan nokkelalta, voi toisista tuntua tosi kummalliselta.

Kun lehti-ilmoittelua katsoo tarkemmin, tarkkasilmäinen huomaa kyllä sloganiin piilotetun alaviitteen. Siinä todetaan, että slogan on Jyväskylän yliopiston juhlasalin seinäteksti vuodelta 1882. Näin varmaan onkin.  Siis tosi nokkelaa – tai sitten ei.

Kuinka moni meistä tutkii ilmoitukset sellaisella pieteetillä, että huomaa noin 6 pisteen fontilla olevat alaviitteet? Todennäköisesti aika harva. Useimmille silmäilevän lukemistavan omaksuneille nokkeluus jää huomaamatta, ja vaarana on, että markkinointi piirtää mielikuvaa vähemmän uskottavasta maakuntayliopistosta. Tätä Jyväskylän yliopisto todennäköisesti ei halua.

Vaikka historian taju on hyvin arvostettava asia, markkinointiviesteissä yhteiskuntaa uudistavan yliopistolaitoksen olisi viisaampaa katsoa eteenpäin tai ainakin hyödyntää historiaa harkitummin.

- Helena

Kuntavaalien jälkeistä elämää

Kuntavaalit ovat onnellisesti ohi. Mutta ei kovin tyylikkäästi. Kovin hyvänä poliittisen keskustelun näytöslajina ei voinut pitää ainakaan TV:n vaalikeskusteluja.

Olin aika pettynyt siihen, että suuret vaalikeskustelut menivät aika ajoin ihan hulabalooksi. Pistää kyllä ihmettelemään, miten kokeneet toimittajat eivät onnistuneet pitämään keskustelua paremmin kuosissa.  Uskomatonta huutamista ja päällepuhumista. Tämän onneksi huomasivat keskustelujen vetäjätkin ainakin viimeisessä erässä. Toimittajan toteamus, että ”taas meinaa mennä eläintarhaksi”, oli varsin osuva.

Kun vaalihumun jälkeen siirrytään kuntapolitiikan arkeen, toivoa sopii, etteivät uudet – eivätkä vanhatkaan – valtuutetut ole ottaneet oppia vaalikeskusteluissa esiintyneistä puoluejohtajista. En usko, että ”isosten” esimerkkiä noudattamalla uudet valtuustot onnistuvat kovinkaan hyvin hoitamaan kuntalaisten asioita.

Monissa kunnissa ovat edessä tiukat ajat ja isot päätökset. Päätetään kuntarakenteesta, isoista kaivoshankkeista, sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisestä jne.  Jotta syntyy hyviä päätöksiä, pitäisi kunnan luottamuselimiin löytää rakentava keskustelukulttuuri, joka luo vakaan ja uskottavan pohjan yhteisten asioiden järkevälle hoitamiselle.

Toisten ”päälle huutaminen”, itsekeskeinen kyläpolitikointi ja turha pörhistely kannattaisi unohtaa. Vastakkaisasettelusta pitäisi siirtyä soutamaan samaan suuntaan. Isoista asioista päätettäessä on pystyttävä sovittamaan yhteen erilaiset näkemykset kuntalaisten parhaaksi.

Vielä parempi olisi, kun kuntasoutu taidettaisiin pariairoilla. Ainakin omassa kotikunnassani on viime vuosina ollut havaittavissa sen sorttista airojen kalistelua virkakunnan ja luottamusjohdon välillä, että vene on aika ajoin keikkunut melko pahasti.

Monissa viisaissa kunnissa parisoutua onkin jo lähdetty kehittelemään. Ainakin keskustelu- ja kuuntelukulttuuri ovat asioita, joita voi lähteä parantamaan vaikkapa uusille luottamushenkilöille ja virkakunnalle järjestetyllä viestintäkoulutuksella. Idealingostani onkin jo singonnut erilaisia toteutusvaihtoehtoja erilaisten kuntien tarpeisiin.

Parhaaseen lopputulokseen päästään, kun eri tahojen edustajat istuvat samaan aikaan samaan koulutusvenhoon etsimään yhteistä tahtia. Uskon, että tasaisempi ja vähemmän kaliseva tahti löytyy, kun rakentavan ja toinen toistaan arvostavan keskustelun merkitys hoksataan ja halutaan tehdä yhteistyötä.

- Helena

Painia porkkanapenkissä

Jokasyksyinen kilpajuoksu pakkasia karkuun on menossa. On viimeiset hetket sormet jäässä ja nenä huurussa yrittää ottaa kesän satoa talteen.

Tänä kesänä kokeilin pitkästä aikaa porkkanan viljelyä. Ensin ei tapahtunut mitään. Sitten nousivat hennot versot ja sitten ei taas tapahtunut mitään. Lannoitin kilpaa lannoitteita pois huuhtovien sateiden kanssa. Harvensin ja lannoitin. Onneksi sateita oli kai niin paljon, että ne karkottivat porkkanaa yleensä riivaavat lentävät tuholaiset.

Nyt sadon korjuun hetkellä on tuloksellisuuden mittauksen ja arvioinnin aika. Tulosmittarit osoittavat, että tuotosta on, mutta aika vähän. Vaikutus on selvästi myönteisempi. Maku on kohdallaan. Ylpeyden tunne valtaa mieleni, kun puraisen omasta maasta nykäistyä porkkanaa. Ovatpa makeita, toteaa miehenikin.

Tosin huomaan, että pieniä ovat ja muodoiltaankin aika erikoisia. Olisi pitänyt harventaa enemmän. Osa porkkanoista ei taatusti läpäisisi mitään porkkanadirektiiviä tai muita EU-säädöksiä.

Onneksi huomasi Helsingin Sanomista (14.10.2012) Anne-Sofie Bernerin kirjoituksen ”Normien ulkopuolella”. Jutun mukaan kansainvälisesti on todella trendikästä start up -yrittäjyyttä tehdä ruokaa lähivihanneksista, jotka eivät muotonsa vuoksi koskaan pääsisi kaupan hyllylle.

Minullakin on monta jutussa kuvatun kaltaista kaksi- tai useampijalkaista porkkanaa talvivarastossa. Kansainväliset trendit ovat siis saavuttaneet keittiöni lappilaisessa sivukylässä.

Entä mihin tulokseen laajempi porkkanan viljelykokemuksen loppuarviointi päätyi? Summatiivismäärällisesti voi todeta, että panos-tuotos-suhde on heikko, jos asiaa mitataan kilomäärissä. Jos arviointia laajennetaan laadullisiin ja isompiin yhteiskunnallisiin ympyröihin ja vaikutuksiin, lopputulema on toinen.

Perimmäinen hyöty kesältä varmasti oli se, että opin entistäkin enemmän kunnioittamaan suomalaisia maanviljelijöitä, jotka kasvattavat meille ruokapöydän antimet. Erityisesti opin arvostamaan niitä lappilaisia lähiruuan tuottajia, jotka lyhyessä mutta kiihkeässä Lapin kesässä onnistuvat tuottamaan puhdasta, turvallista ja vastuullisesti tuotettua ruokaa lähellä omaa keittiötäni.

Jos minun pitäisi pystyä kasvattamaan ja muutoin tuottamaan se, mitä talven aikana aion syödä, olisi varmasti huomattavasti nykyistä hoikempi.

Ruoka on kallista, mutta omien viljelykokemusteni jälkeen en ihmettele, miksi näin on. Suosittelen pieniä puuharhakokeiluja muillekin. Kasvattava kokemus – monessakin mielessä, vaikkei tänä vuonna tarvinnut käydä edes sotaa myyriä vastaan. Edelliseen kesään verrattuna luontoäiti tehnyt tehtävänsä, ja myyräkanta oli onneksi romahtanut lähes nollaan.

- Helena

Onko YT-menettely tänä päivänä yritysvastuun ainut ilmentymä?

Kesä ja loma menivät. Taakse jäi aurinkoinen Etelä-Ranska, ja kasvoja vasten löi suomalainen syksy.  Erityistä koleutta ja ankeutta syksyyn ovat tuoneet toinen toistaan seuranneet YT-uutiset. Varmasti moni kysyy itseltään, olisiko yritysten haasteisiin muita vaihtoehtoja. Ainakin ennen on ollut.

Mieleeni palaa vahvasti yllätys, jonka koin lomareissullani. Piipahdin pienen ranskalaisen Bruscin kylän edustalla olevalla Embiezin saarella. Ja kas, siellä törmäsinkin viestinnän näkökulmasta kiinnostavaan herraan nimeltä Paul Ricard. Tosin viestinnän, sponsoroinnin ja yhteiskuntavastuun sijaan hän on varmaakin useimmille kapakasta tai kilpa-ajoista tuttu mies.

Paul Ricardin historiaan kannattaisi kuitenkin tutustua tarkemmin.

Paul Ricard kehitti vuonna 1932 suositun pastis-juoman. Kauppa kävi, kunnes pastis sodan aikana kiellettiin. Mitä Ricard teki? Toisin kuin tänä päivän yritysvastuusta juhlapuheissa puhuvat johtajat Ricard kokosi kaikki työntekijänsä elokuvateatteriin ja lupasi, että jokaisen työntekijän työpaikka säilyy ja perheistä pidetään huolta.  Yhdessä mietittiin, mitä nyt. Ricard päätti laajentaa mm. mehu- ja vesiteollisuuteen. Työpaikat oli turvattu.

Tuli aika, jolloin pastista taas siemailtiin, mutta sitä ei saanut mainostaa. Ricard otti nerokkaasti käyttöön design managementin, sponsoroinnin, product placementin ja monet muut viestinnän keinot ”ennen kuin nykyaikaista viestintätiedettä oli keksitty”, kuten saarella olevissa postereissa kerrottiin. Ricardin liikemerkki näkyi autoissa, astioissa, kilpa-ajoissa, Ranskaan tuoduissa kamelikaravaaneissa ja muissa tapahtumissa. Taiteesta kiinnostunut Ricard suunnitteli itse mm. pastiksen nauttimiseen tarvittavia jäävesikaatimia.

Business menestyi. Historia tuntee Ricardin liikemiehenä, joka jakoi yrityksen menestyksen työntekijöiden kanssa. Rahaa liikeni myös taiteisiin, lentokenttään, autourheiluun eli kilparadan rakennuttamiseen ja moneen muuhun yhteiseen hyvään.

Kun Ricard vuonna 1958 osti Embiezin saaren, sillä oli pari kalastajamökkiä. Rakentamista palavasti rakastava Ricard halusi luoda ja loi ”paratiisisaaren”, josta pääsisivät iloitsemaan muutkin kuin hän itse. 60-vuoden iässä hän havahtui Välimeren ympäristökysymyksiin ja perusti saarelle Välimeren meriympäristön monimuotoisuuden vaalimiseen keskittyvän tutkimuslaitoksen.

Kannattaisiko tämän päivän yritysjohtajienkin suunnata askeleet Embiezin saarelle tai muutoin tutustua Paul Ricardin ajatuksiin. Monin tavoin yritysvastuun kantanut Ricard näytti uskoneen ajatukseen ”hyvä tuottaa hyvää”.

Olisiko meidänkin jo aika ottaa oppia tästä uskosta?

- Helena

”En oppinut kovinkaan paljon” – heitetään koulutus romukoppaan!

Otsikon kommentti on napattu mittavan työyhteisöviestinnän kehittämishankkeen työpajapalautteista. Taustalla lienee pienoinen tyytymättömyys, kun kouluttaja ei pelkästään kaatanutkaan osallistujien päähän tietoa viestinnästä.  Olisi ollut niin mukavaa ja helppoa kuunnella, kun kouluttaja kertoo ”yleisiä totuuksia”.

Mutta voi ei – työpajassa olisikin pitänyt miettiä, miten vastedes itse viestin, mitä odotan muilta, millaisista hyvistä viestintäkäytännöistä kannattaisi ottaa vinkkejä ja millaisia pelisääntöjä työpaikan viestintään voitaisiin yhdessä sopia.

Tutkimusten mukaan tiedonkaatokoulutuksilla ei juurikaan pysytä muuttamaan työyhteisön viestintää. Opittu jää kiva tietää -asteelle. Tähän tulokseen tulin väitöskirjassani, ja samaa todistavat monet muut tutkimukset.

Otsikon taustalla olevalle oppimis- tai pikemminkin koulutuskäsitykselle on ominaista, että koulutukseen osallistuva ulkoistaa itsensä passiiviseen objektin rooliin ja ajattelee, että muiden pitää saada asiat paremmalle tolalle. Seuraavassa työhyvinvointi- tai työyhteisöviestinnän tutkimuksessa hän sitten antaa taas muille ”pisteet”. Peiliin katsominen unohtuu, eikä haluta miettiä, miten itse vaikuttaa siihen, että viestintä toimisi paremmin.

Jos koulutus- tai kehittämistoimilla halutaan todellista vaikutusta, on objektin muututtava subjektiksi. Ajatus on hyvin samansuuntainen Elisa Juholinin käsialaa olevan työyhteisöviestinnän agenda-mallin perusidean kanssa: hyvä viestintä on jokaisen työyhteisön jäsenen vastuulla, se on elimellinen osa kaikkea ja kaikkien tekemistä, hyvä työilmapiiri ei synny vain esimiesten ja johtajien edesottamuksista jne.

Pohtiessani työyhteisökohtaisten viestintäkoulutusten vaikuttavuutta olen tullut siihen lopputulokseen, että heitetään koulutus romukoppaan. Otetaan tilalle työn kehittämisen käsite. Silläkin uhalla, että joku ei tykkää tai uudenlaisen oppijan ja oman työn kehittäjän rooliin on vaikea hypätä. 

Toki siirtymä koulutuksesta kehittämiseen on haaste kouluttajallekin. On uskallettava kohdata ryhmä tulta päin ‑asenteella ja luotettava siihen, että turvallisten powerpointien sijaan pärjää vuosien myötä karttuneella kokemuskellarilla erilaisia ryhmälähtöisiä menetelmiä käyttäen. Tuli mitä tuli.

Viestintäkoulutusten ja -valmennusten syyslukukauden pikku hiljaa käynnistyessä on hyvä toivottaa ROHKEUTTA kaikille kehittäjäosapuolille!

Vierotus, joka toimi

Yrittäjän elämässä arki, pyhä, työ ja loma sekoittuvat helposti. Näin on käynyt minullekin. Pelistäni katsoo liian usein liiaksi työhön keskittynyt naama. Tänä kesänä päätin, että teen irtioton eli työriippuvuudesta vierotuksen.

Mutta miten se tehdään, kun Pohjoisella Pääkonttorilla työtilat ovat parin sekunnin päässä kodista?

Päätin kokeilla vuosia sitten hyväksi havaitsemaani nupinnollausmenetelmää. Liki kymmenen vuoden tauon jälkeen kaivoin tilkkutyörensselit esiin. Leikkuualusta löytyi, samoin leikkuri ja monta arkistolaatikollista kankaita.

Tilkkuja plärätessä mieleen palasi monia muistoja: tuossa on mieheni paitoja, äidin esiliinaa, vanhoja kodintekstiilejä, kaapissa kutistuneita mekkojani. Vähän samat fiilikset kuin lapsuuden kesien matonkuteiden leikkaustalkoissa.

Kunnioitan vanhaa tilkkuperinnettä eli käytän vanhaa materiaalina niin paljon kuin mahdollista. Toki tikkutyöliikkeistä tai kangaskauppojen palalaatikoista on matkaan tarttunut melkoinen määrä uusiakin kankaita.

Jotta ajatusten siirto työstä blokkeihin (tilkkumaailmassa tehdään blokkeja – ei blogeja) onnistuisi mahdollisimman hyvin, päätin iänikuisen hirsimökkimallin sijaan kokeilla jotain uutta. Otin rohkeasti esiin Kaffe Fassettin kirjan ja sieltä yhden tämän minä joskus teen -suosikkimalleistani. Mallin perusidea on ammennettu vanhan venetsialaisen katedraalin mosaiikkilattiasta.

Leikkuri ja ompelukone surrasivat vanhalla rutiinilla, mutta moni asia oli unholassa. Värien valinta oli hakusessa. Väriyhdistelmät ja valöörit mietityttivät kovasti. Taas huomasi, että vaikka kankaita olisi kuinka paljon, niitä on aina liian vähän.

Jo alkumetreillä töpeksin. Tuli valituksi aivan liian pipertävä ote, kun en alkuun malttanut tehdä kunnollisia laskelmia saumavaroista. Monta vikatikkiäkin on purettu, jotta Fasettin mallin kolmiulotteisuus toteutuisi.

Mutta hyvä näin. Tilkkujen parissa työskentely on sopivasti vieraannuttanut ajatuksia arjen viestintä- ja kehittämistöistä. Tosin yhden torkkupeiton ompelu vaatii niin paljon rutiininomaista leikkaamista ja ompelemista, että kyllä siinä ohessa ehtii ideoida muutakin. Myös työasioita.

Uskon, että pienen vierotuksen jälkeen ”virkajärkikin” löytää uusille urille. Naismuistiin minulla ei olekaan ollut sellaista lomalta paluuta, että olisi pitänyt muistella, missä duunien kanssa mennään. Olen yleensä ollut sitä raivostuttavaa tyyppiä, joka kesän jälkeen käynnistyy heti ja täydellä teholla.

- Helena