Hassuja matkasattumuksia – luottamusta ja yhteisöllisyyttä

Matkustin pitkästä aikaa yöjunalla Helsingistä Rovaniemelle. Pitkästä aikaa, koska valitettavasti ”Vihrein vaihtoehto” eli VR:n ei ole hinnoiltaan kilpailukykyinen lentomatkustamiseen verrattuna. Tällä kertaa valintani oli siinäkin mielessä vihreä, että taitoin loppumatka Rovaniemeltä Raudanjoelle bussilla.

Matka olikin mukavalla tavalla ajatuksia synnyttävä kokemus. Junaosuus oli ihan normisuoritus, jos poikkeamana ei pidetä sitä, että Rovaniemellä oltiin etuajassa.

Kokemuksellinen osuus alkoi Rovaniemen rautatieaseman bussipysäkillä. Ensimmäinen fiilistelykokemus oli omansalainen rauhan tunne, kun jäin kassi olalla seisoskelemaan noin puoleksi tunniksi odottelemaan bussin lähtöä. Nautin tunteesta, että oli vain aikaa kaikessa rauhassa odottaa. Mitään muuta ei voinut tehdä kuin seistä töpöttää omiin ajatuksiin uppoutuneena. 

Sitten alkoi jännitysnäytelmä nro 1: Siistiin retkihenkisiin tamineisiin pukeutunut herrahenkilö tulee pysäkille ja alkaa kertoilla takanani odottavalle pariskunnalle, että häneltä oli yöllä päivävaunutorkkujen aikana viety takin taskusta lompakko. Meni rahat, ajokortti ja passi. Siis ei latin latia eikä minkäänlaista vinkuvaa muovipalaa. Ei mitään, millä todistaa, kuka oli. Ja pitäisi päästä Sodankylän kautta Savukoskelle. 

Rehellisen tuntuinen mies. En puuttunut puheisiin, kuuntelin vain – mikä sinänsä on minulle hyvin epätyypillinen tapa reagoida. Yleensä reagoin. Sen kuitenkin päätin, että noin rehellisen tuntuista miestä en jätä pulaan. Mielessäni jo hölläsin kukkaron nyöriä. Jos muu ei auta, maksan miehen matkan ja toivon, että hän maksaa sen joskus takaisin. Jos ei, uskon, että saisin vastavuoroisesti apua, jos vaikka jäisin Lapin selkosilla auton kanssa lumipenkkaan kiinni.

Kuski tuli, ja rehellisen tuntuisen miehen ongelma ratkesi muitta mutkitta. Mies autoon, yhteystiedot lapulle, lappu rahastajan laukkuun ja sieltä toimistoon laskun kirjoittamista varten. Näin kätevästi kaikki käy Lapissa, jossa ihmisten välinen luottamus ja rehellisyys näyttävät vielä olevan olennainen osa ihmisten arkea. Gold Linen kuskin tapaisiin teiden ritareihin toivoo törmäävänsä toistekin.

Episodi nro 2: Aasialainen nainen samaisella lähtöpysäkillä ilman puhelinta matkalla kotikyläni maatilamatkailupaikkaan. Kyselee puhelinkoppia – siis puhelinkoppia! No eihän sellaisia kai Suomessa enää ole. Oli sovittu, että hän soittaa maatilalle saavuttuaan Rovaniemelle.

Ei hätää, meijän kylän yhteisöllisten arvojen mukaan minäpä alan soittaa ko. majoituspaikkaan, kun numerokin löytyi niin kätevästi puhelimeni muistista. Soitan, hälyttää, ei vastausta. Soitan uudelleen, ei vieläkään vastausta. Mitä ihmettä nyt?

Ei muuta kuin turisti bussiin. Eihän häntä Rovaniemelläkään voi hylätä. Soitan, ei vastausta. Liekö nuori isäntämies lehmän alla vai auraamassa tietämme ja pihaamme?  Pakko hälyttää naapuruston soittorinki avuksi. Ehkä heillä on vanhanisännän numero tai keksivät jotain muuta, jotta saadaan naiselle kyyti pysäkiltä majapaikkaan. 

Yhteisöllinen soittorinki onnistuukin nopeasti tehtävässään, ja kyyti järjestyy. Jos ei olisi järjestynyt, olin ehtinyt miettiä valmiiksi, miten matkalaisen majoitan ja ruokin. Lappilainen oheisohjelma oli vielä pohdinnassa, mutta tiesin senkin tarvittaessa järjestyvän idearikkaan naapurini avustuksella.

Ollaan perillä. Pysäkillä huikataan heit ja kiitoset, ja heilautetaan iloisesti kättä. Mieltäni lämmitti kovasti tunne, että vaikka olenkin ns. junantuoma, tunnen kuuluvani meijän kylän väkeen.

Lähdin hyvillä mielin kohti Kuusijärven ”pääkonttoria”. Uskoni rehellisyyteen, luottamukseen ja yhteisöllisyyteen vahvistui aimo annoksen.

Kannattaisi varmaan toistekin valita matkustamisen vihreitä vaihtoehtoja. Ties miten jännää se seuraavalla kerralla olisi.

- Helena